Goethe, huomauttaa tämän johdosta, että Diderot sekoittaa taiteilijan ja luonnontutkijan tehtävät. Todella hän tekeekin taiteen korkeimmaksi päämääräksi kuvien laatimisen kasvi- ja eläintieteellisiä, anatomisia ja fysiologisia oppikirjoja varten, samoin kuin niitä tarvitaan patologian esittäessä haavoja ja vammoja. Luonnon täydellinen jäljitteleminen on mahdotonta; taiteilijan tehtävä ei ole mahdottomuus. Hänen on esitettävä ilmiön pinta ja tästä kaikki, mikä kykenee viehättämään henkistä ja aistillista luontoamme, koska se esittää meille jotakin eloisaa, voimakasta, luonteenomaista, herttaista tai kaunista. Jos hän samalla esittää jotakin, mikä sinänsä on rumaa, ei se johdu siitä, että hän pitää kaikkea luonnossa sellaisena kuin sen tuleekin olla, vaan siitä, että hän ehkä tarvitsee ruman vastakohtaa tehostaakseen kauniin vaikutelmaa. Jos hänen on pakko, niinkuin muotokuvamaalarin usein on, esittää rumia kasvonpiirteitä, on hänen velvollisuutensa olla muuttamatta niitä, mutta samalla, jos mahdollista, keksiä niissä jotakin henkistä, älyllistä kauneutta, edes jonkun verran viisautta, huumoria ja hyvyyttä ja sovittaa ne sellaiseen valaistukseen ja ympäristöön, joka voi jossakin määrin vaikuttaa sovittavasti.
Diderot jatkaa: "Sanomme ihmisestä, jonka näemme kulkevan ohi, että hänellä on esim. huono vartalo. Meidän turhanpäiväisten sääntöjemme mukaan hänellä onkin sellainen, mutta jos arvostelisimme häntä luonnonmukaisesti, olisi tuomiomme toinen. Sanomme kuvapatsaasta, että sen suhteet ovat kauniit. Niin kyllä meidän turhanpäiväisten sääntöjemme mukaan; mutta mitähän luonto sanoisi?"
Diderot lähtee tässä siltä näkökannalta, että ihmisen tunne-elämällä ja esteettisellä rakenteella ei ole luonnon kanssa mitään tekemistä. Tosiseikka on kuitenkin, että ihminen koko sielulliselta ja ruumiilliselta olemukseltaan on sen luonnon lapsi, jota hän taiteilijana jäljittelee, ja ettei esteettisellä arvostelulla luonnon ilmiöistä ole mitään muita sääntöjä kuin ne, jotka ovat syntyneet meissä itsessämme, ja joita taide on kaikkina aikoina sovelluttanut. Ihmisen esteettiset aistimukset ovat sen kauneuselämän tuotteita ja kaikuja, joka käy luomakunnan läpi, ja ne esteettiset säännöt, joita hänen on onnistunut keksiä, esim. värien vastakohtalait, osoittautuvat samalla luonnonlaeiksi.
Ei ole syytä pitemmälti syventyä Diderotin naturalistisissa mietteissä vallitsevaan käsitteiden sekaannukseen. Koska sama sekaannus on jälleen nykypäivinä tullut esille ja levinnyt, saa se ymmärrettävän syynsä ja sovittavan selityksensä siitä, että naturalismi sisältää vastalauseen toiselle äärimmäisyydelle: — sille, joka kuvittelee, että sen lyhyen tuttavuuden jälkeen luonnon kanssa, joka jollakulla on taideoppilaana voinut olla, ei luonnolta enää ole mitään opittavaa, vaan saadaan kaikessa rauhassa työhuoneen seinien sisällä muistin ja opittujen sääntöjen avulla luoda sellaista taidekaunista, mikä voittaa luonnonkauniin.
Luonto on yhtä välttämätön kuin tyhjentymätön taiteen nuorennuslähde. Jos taide kääntyy pois luonnosta, luopuu se oman elämänsä pääehdosta. Ei kukaan taiteilija ole niin kypsynyt, niin täydellistynyt ja suuri, ettei hänen olisi pidettävä itseään luonnon oppilaana ja aina kuunneltava sen opetuksia, joista hänellä on aina jotakin hyötyä.
Mutta mitäpä saattaisi odottaa oppilaalta, joka tukahuttaisi kaikki omat tunnelmansa, kaikki omat makutaipumuksensa, koko sisäisen itsenäisyytensä, ollakseen vain opettajansa jäljittelyä? Taiteilija, jos kukaan, tarvitsee kaiken synnynnäisen alkuperäisyytensä, ja oppilaaltakin vaaditaan jonkun verran itsenäisyyttä. Luonnon jäljittely on taiteen perusehtoja, mutta ei sen päämäärä. Kuvaavien taiteitten tarkoituksena on virkistää, ilahuttaa ja jalostaa sielunelämäämme sillä, mitä se meille näyttää.
Jos taiteilija, kuten Feidias ja Rafael tai maisemamaalauksen suuret mestarit, on senluontoinen, että hän pääsee tähän päämäärään sillä, mitä me sanomme ihannoimiseksi, on se hänen oikeutensa, etenkin kun todellinen ihanteellisuus ihannoi luonnon vain luonnon itsensä avulla, tunkeutumalla syvemmälle sen luonteeseen, taiteilijan ja luonnon sielun niin sanoaksemme mystillisellä yhtymisellä. Jokainen pysyvästi arvokas maisemamaalaus siis jäljittelee kappaletta ulkonaista luontoa, mutta samalla se on kaikua inhimillisestä sieluntunnelmasta; se on eroittamattomasti yhtynyttä luonnon ja sielun elämää.
Taideteoksessa taiteilijan sielu puhuu katselijan sielulle ja sanoo sellaista, mitä katselija itse luonnon kanssa seurustellessaan saa siltä kuulla vain eräinä sydämellisimpinä hetkinä. Taiteilija ei ota luonnosta esille mitä hyvänsä. Mahdollisesti ei luonnossa ole mitään, josta ei voisi tehdä hyvää taulua, mutta sillä ehdolla, että aihetta käsittelee taiteilija, jonka sielu on sen kanssa myötätuntoisessa vireessä. Kanervanummi voi tällä ehdolla olla esteettisesti yhtä miellyttävä kuin alppimaisema; kappale maantietä, missä näkyy märkiä pyöränjälkiä, vettä hevosen kavioitten syvennyksissä ynnä aita ja pensaita taustana, saattaa tällä ehdolla olla yhtä arvokas kuin suuri näköala lahtineen ja veteen kuvastuvine kallioineen. Mutta vain sillä ehdolla, että katselija tajuaa yksinkertaisessa, näennäisesti vaatimattomassa aiheessa ulkonaisten seikkojen onnistuneen jäljittelyn ja samalla onnistuneen heijastuksen siitä, mikä on sisäistä: sielullisen tunnelman.
Vaikkapa siis luonto kaikissa ilmenemismuodoissaan voikin sopia kuvattavaksi, ei oikea taiteilija kuitenkaan ota aiheekseen mitä hyvänsä näkemäänsä, vaan semmoista, minkä hän tuntee olevan sopusoinnussa luomishalunsa ja mielensä kanssa. Hän ei myöskään tunne olevansa orjallisesti sidottu siihen, mitä näkee, vaan hän valitsee. Saattaa olla lukemattomia yksityiskohtia, joita hän ei halua tarkalleen toistaa, koska niiden yksityiskohtainen kuvaaminen riistäisi huomion siitä, minkä hän tuntee olevan kuvattavassaan pääasiana. Hän valitsee siis eikä ainoastaan maalauksensa aihetta, vaan valitsee yksityiskohtienkin joukosta ne, jotka teoksensa puitteissa haluaa esittää, huolehtien toisista ja jättäen viisaasti harkiten toiset syrjään.
Tällä valitsemisella hän on jo osoittanut sitä itsenäisyyttä, joka hänelle kuuluu suuren opettajansa, luonnonkin, edessä. Hän on näin valitessaan jo sillä alalla, jota äärimmäinen, orjallinen naturalismi ei voi sovittaa omaan periaatteeseensa: "luonto nahkoineen päivineen, vähentämättä tai lisäämättä." Ja jos otamme huomioon, mitä mainitunlaiseen valitsemiseen sisältyy, kosketamme jo niitä sielullis-esteettisiä lakeja, jotka vähitellen ovat luoneet idealistiseksi nimitettävän suunnan. Sillä valinta tapahtuu sielullisten lakien mukaan, jotka taiteilijassa vaikuttavat, hänen tarvitsemattaan kysyä, kuinka ne vaikuttavat tai mitkä ne ovat.