— No, missä sinä olet tänä aamuna ollut? hän kysyi.
— Ulkona kävelemässä, vastasi Marianne tylysti.
— Vai niin! Sinullapa on omituinen kävelyaika!
— Niinkö sinusta tuntuu?
— Niin. Ja minä toivon, että tämä on viimeinen kerta kun teet sellaisia hullutuksia minulle siitä etukäteen ilmoittamatta. Sehän näyttää niin peräti omituiselta, rakas ystävä — sanoi hän leppeämmin.
Mariannan katse oli jääkylmä sanoessaan:
— Minä luulen, että saan tehdä mitä haluan.
Haldor katsoi häneen hämmästyneenä eikä tiennyt mitä vastata.
Lopulta puhkesi hän tyynempänä sanomaan:
— En sinua ymmärrä. En totta tosiaan, Marianne.