Ja sitten — huomenna? — Ei, ei ajatustakaan huomisesta! Tänään! Tänään! Vielä oli muutamia tunteja tätä päivää, ja nämä tunnit olivat ihanimmat kaikista. Mutta miksi ne olisivat ihanimmat? Mitä sitten tapahtuisi? — Ei, ei, ei ajatella mitä tapahtuu! Antaa vain johtaa itseänsä sokeasti eteenpäin, minne tahansa, minne tahansa! Hän vain hymyilisi ja olisi onnellinen, vieköön Trolle hänet sitten mihin tahansa.

Kun hän oli pukeutunut, katsoi hän vielä kauan kuvaistansa suurista peileistä. — Niin, nyt hän oli kaunis. Tokkohan Trolle vain huomaisi hiilien koristautuneen häntä varten? Ja hän katsoi taaskin kuvaansa peilistä. Kyllä Trollen täytyy huomata se!

Hän ei ollut koskaan ollut niin säteilevän kaunis.

Ja ojentaen vartalonsa suoraksi tietäessään olevansa nuori ja kaunis, hän laskeutui alas portaita ja kulki läpi hotellin eteisen. Silkkihameen liepeet kahisivat hänen käydessään. Muuan vanha herra seisahtui häntä katsomaan, painaen ihan huimauksissaan monokkelin silmänurkkaansa. Ha ha! Luonnollista — olihan hän nuori ja kaunis!

Hän meni hotellin seurusteluhuoneeseen. Trolle seisoi jo siellä ikkunan luona syviin mietteisiin vaipuneena. Marianne hiipi aivan hiljaa edelleen pehmeitä mattoja myöten — vain silkki hiukan kahisi hänen kulkiessaan. Trolle ei huomannut mitään, ennenkuin Marianne seisoi ihan hänen vieressään ja sanoi hänelle hyvää päivää.

Silloin hän säpsähti ja kumarsi.

Marianne seisoi hänen edessään.

— Enkö minä ole kaunis? — kysyi hänen hymynsä. — Juuri sinua varten minä olen koristautunut — säteilivät hänen silmänsä.

Trolle ei virkkanut heti mitään, vaan jäi vain katsomaan häneen, ja heikko punerrus levisi hänen ohimoillensa. Mutta hänen äänettömyytensä puhui enemmän kuin monet kohteliaisuudet, ja hänen katseensa liiteli ympäri Mariannen koko olemuksen, täynnä suurta harrasta jumaloitsemista.

Voitollinen riemu kohosi Mariannen sydämeen, ja hän laski kätensä hänen käsivarrelleen.