— Lähtekäämme liikkeelle — sanoi hän. — Minulla on nälkä, Kristian
Fredrik.
Ulkona oli mitä ihanin ilta. Vieno, lempeä ilma, jossa vielä tuntui pian loppuunsa kallistuvan päivän lauhaa lämpöä, ja tuolloin tällöin heikko tuulahdus yöstä, joka teki tuloaan.
He kulkivat käsi kädessä katua pitkin. Ja selittämätön tunne valtasi heidät molemmat. He kulkivat hiljaa, mitään ajattelematta, nauttien vain yhdessäolostaan.
Vihdoin heräsi Trolle ikäänkuin unesta ja kysyi:
— Oletteko väsynyt? Emmekö kutsuisi vaunuja?
Marianne katsahti kummallisesti häneen ja hymähti:
— Apropos, mitä ajattelitte juuri nyt kulkiessanne?
— Minäkö? Oh, en paljon mitään. Mutta olemme kävelleet jo kauan, luulen ma.
— Se on ihanaa. Luulisin voivamme kävellä tänä iltana vaikka maailman ääriin.
— Niinkö luulette?