— Hän olisi tahtonut sanoa enemmänkin, mutta puri huultansa ja vaikeni.
He löysivät kahvilan kaukana bulevardilta, hiljaisen kahvilan vanhan, yksinäisen kadun varrella. Suuret puut kaareutuivat yli kadun ja varjostivat sen himmeäksi ja salaperäiseksi.
Kahvilassa he ottivat haltuunsa pöydän etäisimmässä nurkassa. Jokaisen vieraan edessä paloi kynttilä, jota suojasi pieni punainen varjostin.
Paitsi heitä oli huoneessa vain pari vanhaa, yksinäistä herraa, joita tarjoilijat palvelivat, liikkuen äänettömästi paksuilla matoilla.
Tämä himmeä äänettömyys hyväili sanomattoman suloisesti heidän kiihtyneitä hermojansa. Koko maailma oli heistä niin kaukana. He olivat aivan yksin yhdessä ja rauha vallitsi kaikkialla heidän ympärillään.
Marianne istui ja katseli Kristian Fredrikin kasvoja. Hetkistä aikaisemmin oli joka lihas niissä ollut jännitettynä, värähdellen eloa ja hermokkuutta, nyt oli kaikki toisin. Raskas ja kolkko rauha oli laskeutunut joka piirteeseen, ja kun hän nosti katseensa Marianneen, valtasi tämän vitkalleen suuri ja väkevä toivottomuus.
— Kristian Fredrik — sanoi Marianne hänelle — miksi olette niin omituinen tänä iltana?
Hänen äänessään oli sitä sanoessaan ääretön hellyys, ja se näytti ihankuin koskevan Trolleen, sillä hän painoi katseensa maahan ja hänen suupielissään aivan kuin olisi vavahdellut.
— Ette saa istua sillä tavoin minua katselemassa — kuiskasi hän.
Samassa tuli tarjoilija tuomaan viiniä. Kristian Fredrik kaatoi suuren lasin täpö täyteen ja tyhjensi sen yhdellä ainoalla siemauksella. Sitten hän hymähti hiukan kuumeellisesti ja sanoi: