— Ei, syödään nyt. Se on kuitenkin parasta maailmassa. Ja tehän mainitsitte äsken olevanne kovin nälissänne.
Hetkisen meni kaikki hyvin. He juttelivat niitä näitä, kilistivät ja hymyilivät. Mutta he olivat kuitenkin hiukan levottomia. Joka kerta kun keskustelu katkesi, ehätti Kristian Fredrik kertomaan jotakin joutavanpäiväistä.
Mutta kun he saivat syödyksi ja istuivat kahvilan edessä kadulla tuuheiden puiden alla, näytti Trolle yhtäkkiä ikäänkuin lamautuneelta. Entinen toivoton ilme tuli jälleen hänen kasvoihinsa.
Silloin laski Marianne kätensä hänen käteensä ja sanoi:
— Rakas Kristian Fredrik, ette saa olla pahoillanne taas.
Ja Trolle puristi hänen kättänsä yhtäkkiä kovasti, ja veti sitten oman kätensä pois ja vastasi surumielin:
— Ei, koetan olla kiltti.
— Kertokaa minulle, millaista teistä on ollut sittenkun viimeksi tapasimme toisiamme — jatkoi Marianne. — Siitähän on jo monta vuotta. Kristian Fredrik, niin että teillä on varmaankin paljon kerrottavaa.
— Niin, siitä on monta vuotta, rouva Marianne — vastasi hän ja kiivastui samassa. — Luulin jo ehtineeni miehistyä, ja kuitenkin istun tässä ja käyttäydyn kuin koulupoika. Ihminen uskottelee itsellensä karaisseensa luonteensa ja verensä käyneen kovaksi ja karkeaksi. Luulee kaiken sentimentaalisuuden palaneen pois ajatuksistansa, luulee tulleensa kaikelle välinpitämättömäksi maailmanmieheksi ja silloin huomaakin äkkiä olevansa aivan yhtä mieletön kuin ennenkin. Se on kiusallista, ja vähän surullista se myöskin on. Sillä nyt tietää, että on taas alettava alusta tuo naurettava taistelu, joka näyttää toivottomalta — yhtäkaikki.
Hänen äänessään värähteli kovaa katkeruutta, ja kun Marianne kuuli hänen puhuvan niin, heräsi hän ikäänkuin unestaan. Syvä tuska tunki hänen päällensä, hän oli purskahtamaisillaan itkuun — itkemään Kristian Fredrikiä, itseänsä ja koko elämää.