— Minkätähden te tulittekaan tänne? — jatkoi Trolle, ja hänen äänensä sävy oli vielä kovempi kuin äsken. — Miksette antanut minun tälläkään iltana mennä matkoihini? Miksette voi jättää minua jo rauhaan kerran?
Hän oli noussut seisoalleen ja pani takkinsa nappeja kiinni vapisevin käsin.
Marianne istui hiljaa, pää painuneena alas. Sitten virkkoi hän liikahtamatta vähääkään:
— Miksi moititte siitä minua? Luuletteko minun olevan siihen syypään?
Trolle istuutui jälleen ihmeellisesti murtuneena.
Elä suutu minuun, Marianne. Salli minun sanoa sinua Marianneksi. Saanko sinutella sinua, Marianne? Anna minulle anteeksi — en tiedä itsekään, mitä puhun.
He istuivat sitten hetken sanaakaan sanomatta.
— Joko lähdemme? — kysäsi Trolle vihdoin.
Marianne nousi vaistomaisesti, ja he kävelivät yhdessä katua edelleen hitaasti ja äärettömän murheissaan.
Mutta juuri kun he olivat jättämäisillään ahtaan kadun ja kääntymäisillään kihisevälle bulevardille, pysähtyi Marianne yhtäkkiä ja seisoi hänen edessään suorana ja hehkuvana, ja sanoi hänelle hillityllä äänellä: