Mutta olenhan minä teidän. Olen teidän omanne.
Trolle pudisti vain päätänsä ja jatkoi matkaansa.
Mutta kuhiseva liike kadulla särki heidän korviansa, ja he poikkesivat taas pian pimeälle syrjäkadulle.
Silloin sanoi Kristian Fredrik:
— Mitä se hyödyttää? Tiedättehän sen itse parhaiten. Ette te ole niitä ihmisiä, jotka pystyvät semmoiseen. — Enkä minäkään. Kuluneet pitkät vuodet ovat opettaneet minut epäilemään. Epäilemään kaikkea ja kaikkia. Marianne Teitä ja itseäni ja kaikkien ihmisten tunteita. — Nyt en enää uskalla mitään. En uskalla astua ratkaisevaa askelta — en teidän, en itseni, enkä Sen vuoksi, joka asuu tuolla ylhäällä ja näkee meidät kaikki ja tuomitsee kaikki. — Olen varma siitä, että se tuottaisi meille vain surua ja onnettomuutta. Ah, Marianne, Marianne! Olen surrut liian paljon ja ajatellut liian paljon ja liian pahasti meistä molemmista. En usko enää kumpaankaan meistä. — Kulkekaamme kumpikin — omaa tietämme. Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme, mikäli parhaiten taidamme.
Silloin sammui Mariannen sydämessä se liekki, joka oli äsken hänessä leimahtanut, ja hän kulki edelleen, rinnassa raskas, raateleva tuska.
Hän tunsi, että Trollen käsi haki hänen kättänsä, ja hän antoi hänen pitää sitä omassaan. — Trolle puristi sitä heikosti.
— Ystäväni — toisti hän hiljaan kerta toisensa perästä.
Ja yht'äkkiä huomasi Marianne, että he seisoivat hänen hotellinsa edessä. Hän katsahti kysyvästi Trolleen.
— Erotkaamme nyt — sanoi tämä — sillä tämä on sietämätöntä. Sanokaamme jäähyväiset toisillemme, Marianne.