Taas tarttui hän Mariannen käteen ja sanoi tavattoman juhlallisella äänellä:
— Tahdon rukoilla Jumalaa, johon uskon, että hän tekisi minut iloiseksi jälleen. Hyvästi… rakastettuni!
Mutta ihan haltioissaan kiersi Marianne kätensä hänen kaulaansa, ja samassa tunsi hän Trollen huulien painavan hänen huulilleen suutelon niin tulisen, kuin olisi se tahtonut imeä sielun hänestä.
Trolle riistäytyi irti hänestä. — Hyvästi! — kuuli Marianne hänen sanovan, ja poissa oli Trolle.
Marianne katsahti ympärilleen. Hän oli yksin. Kuinka pimeä oli! Ja kuinka tähdet kimaltelivat! Niin, kuinka ne kimaltelivat!
Ja hän oli niin väsynyt — oo, niin väsynyt, niin väsynyt! Onnellinen se, joka saisi nukahtaa pois koko maailmasta. Itkeä itsensä uneen ja nukahtaa pois kaikesta.
Kankeana hoiperteli hän ylös portaita ja astui huoneeseensa. Hän siirsi kynttilän kauemmaksi pöydälle ja vaipui tuolille väsyneenä.
Hän tunsi vielä Trollen suutelon. Hän sulki silmänsä ja taivutti päänsä taapäin. Hän tahtoi tuntea sen suutelon koko ruumiissaan.
Mutta äkkiä hän kavahti ylös huumauksestaan. Ajatus, kauhea ajatus oli hänet herättänyt. Hän ei saisi enää koskaan nähdä häntä, ei koskaan enää. Hän seisoi keskellä lattiaa, puristaen päätänsä molemmilla käsillään.
Ei, hän ei voinut erota Trollesta. Hänen täytyi tavata hänet. Samassa syöksyi hän ovelle, mutta hillitsi siinä itsensä.