Ajatukset lentelivät sikin sokin hänen aivoissaan. Hän ajatteli isäänsä, lastansa, Haldoria. Kaikkialta parveutuivat ajatukset yhteen, kaikki muistot astuivat ilmielävinä hänen eteensä.
Hän vaipui lattialle ja rukoili. Jumalan täytyi auttaa häntä, hän ei jaksanut enää itse. Jumalan täytyi auttaa häntä tässä äärettömässä hädässä.
Sinä et saa enää koskaan nähdä häntä, vastasi ääni hänen sielustaan. Ja yhdellä hyppäyksellä oli hän taas pystyssä, kiiti alas portaita ja ulos kadulle, jossa hän juoksi ja huusi Kristian Fredrikiä nimeltä, niin että kansa seisattui ihmetellen katsomaan häntä.
Hän pysähtyi ihan hervottomana avoimelle paikalle. Vieraat ihmiset kuhisivat hänen ohitsensa. Mihin hän menisi? Oi Herra, mihin hän todella menisi?
Sitten hän kääntyi takaisin ja palasi pimeätä katua myöten asuntoonsa.
XVI.
Pariisista matkustivat Haldor ja Marianne Lontooseen.
Kun he saapuivat sinne, odotti heitä sähkösanoma kotoa. Ebbesen oli yhtäkkiä sairastunut vaarallisesti, ja heidän läsnäoloaan kaivattiin.
Samana iltana läksivät he laivalla Norjaan.
Synkkänä, harmaan kylmänä aamuna saapuivat he takaisin kotiinsa. Laiturilla oli vastassa muutamia vakavannäköisiä sukulaisia, jotka tervehtivät heitä ääneti ja juhlallisesti. Konsuli oli hyvin huonona, hänen ei luultu enää voivan elää yli yön.