Marianne kesti sen ihmeteltävän levollisesti. Hän ei itkenyt eikä sanonut sanaakaan. Semmoinen hän oli ollut aina Pariisista asti. Hän oli kulkenut kuin horroksissa. Mutta Haldor oli lohduttanut. Marianne oli luonnollisesti väsynyt matkasta — ja sen lisäksi oli isä sairas. Haldor antoi Mariannen olla rauhassa. Hän ymmärsi että oli meneteltävä varovaisesti. Parasta oli jättää Marianne omiin hoteisiinsa, kunnes pahin puuska olisi ohitse.
Koko viime vuorokauden oli konsuli Ebbesen ollut täydessä tajussaan. Hän oli maannut vuoteellaan, tuntematta kipujaan, mutta hänen silmänsä, jotka sairauden aikana olivat tulleet tavattoman suuriksi ja saaneet omituisen loisteen, harhailivat ylt'ympäri alituisesti levottomina. Lakkaamatta kyseli hän Mariannea. Hän halusi nähdä hänet ennen kuolemaansa. Eikö hän tule pian?
Ja kun Marianne vihdoin istui hänen luonansa ja piti hänen kättänsä ja pyyhkäsi hiukset hänen kostealta otsaltaan, silloin kirkastuivat hänen kasvonsa, ja hän nousi istualleen ja suuteli Mariannea.
— Jumalan kiitos! — sanoi hän. — Jumalan kiitos, että vielä sain nähdä sinut ja kiittää sinua kirjeestäsi. Kiitos, kiitos, lapseni! Nyt kuolen tyytyväisenä. Kuuletko? Lähden täältä rauhassa, sillä nyt tiedän sinulla olevan hyvän — vihdoinkin!
Marianne ei vastannut hänelle montakaan sanaa. Hän taputti isänsä kättä ja suuteli hänen otsaansa, kun hän raskaasti ja väsyneenä vaipui takaisin tyynylle ja huokasi — syvään ja vapautuneesti.
Suuri väsymys valtasi nyt konsulin, ja hän makasi useita tunteja liikahtamatta, onnellinen ilme kasvoilla. Hän tunsi kuitenkin kaiken aikaa Mariannan läsnäolon, sillä kun tämä vähänkin liikahti, avasi konsuli heti silmänsä ja katsahti levottomasti. Mutta kun hän näki tyttärensä, sulki hän ne jälleen rauhallisesti hymyillen.
Myöhemmin yöllä oli hän hetken tajuttomassa tilassa. Hän houraili kuumeen käsissä, mutta puolen yön tienoilla selvisivät ja rauhoittuivat hänen aivonsa taas.
Hän nousi vaivoin istumaan vuoteellensa ja alkoi puhua. Ääni kuului ontolta ja luonnottoman voimakkaalta.
— Marianne, pyydän sinun unohtamaan — sanoi hän — jos olet sydämesi syvimmässä sopukassa kantanut kaunaa minua vastaan. Olen tehnyt sinulle kerran pahaa. Marianne. Tiedän sen sinuun koskeneen. Minulla olisi ollut paljon sinulle selittämistä — mutta nyt on liian myöhäistä. Anna minulle anteeksi, Marianne! Olen rakastanut sinua sydämestäni.
Hänen silmiinsä tuli omituinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt kauas tulevaisuuteen. Ne kuulsivat kamalan suurina ja saivat särkyvän loisteen.