— Ja jos tulee aika — mutisi hän — jolloin joudut elämään yksin ja surussa, niin ole vahva ja ylpeä, Marianne… sitä hyvää ylpeyttä… Ääni hiljeni aivan kuulumattomaksi. Hän vaipui takaisin vuoteelle ja silmät sulkeutuivat. Mutta kohta alkoi hän haparoida ilmaa käsillään. Marianne tarttui hänen käsiinsä, ja kuuli hänen kuiskaavan ikäänkuin kaukaisesta etäisyydestä: — Minä siunaan sinua… siunaan… Mariannea!
Sitten häipyi kaikki hänen tajunnastaan. Kummallinen hämärä levisi hänen silmiensä eteen, ja vähitellen muuttuivat hänen kasvonsa kalpeahkoiksi ja vieraiksi.
Niin hän kuoli — rauhallisesti — taistelutta ja tuskitta.
* * * * *
Ja tuli päiviä, jotka tuntuivat Mariannesta sietämättömiltä. Iltasilla kysyi hän usein itseltänsä, kuinka oli mahdollista, että hän vielä eli.
Mutta niin kummallista on meidän ihmisten elämä, että jokapäiväinen huoli ja jokapäiväiset mielenharmit polkevat sydämmen kovaksi ja karuksi, kun siihen sijaan suuri suru uurtaa verisiä vakoja sydämeen ja kyntää nurin hedelmällisen mullan, niin että rehevä oras pääsee siinä toimimaan.
Niin kohentaa elämä itseänsä ja vain aniharvoin menettelee se hellävaroen. Siltä joka ajattelee vain omaa iloansa, riistetään usein kaikki ilo, eikä sydämesi saa koskaan mitään, ellet itse ole antanut enemmän kuin sait.
Sen sai Mariannekin nyt kokea. Kun hän heräsi elämään, oli hän vihamielin vaatinut itsellensä kaikki sen oikeudet. Nyt sai hän vähitellen oppia taivuttamaan niskansa ja nauttimaan niitä niukkoja armopaloja, joita aina viruu elämän pöydällä.
Mutta nyt, sitten kun hänen sielunsa ainakin tuokion oli liidellyt läpi taivaan autuuden ja sitten syöksynyt alas tuskan onkaloihin — nyt tuntui todellinen elämä hänestä kevyemmältä kantaa.
Hänen nuoruutensa epämääräinen kaipaus oli tyydytetty. Veren levottomuus oli tyyntynyt. Hän ei enää rauhatonna udellut tietämätöntä tulevaisuutta. Hän katsoi taapäin siihen, mikä oli ollut.