Velkamiehet joutuivat silmittömän säikähdyksen valtaan. Tuokiossa oli kaikki tyyni muutettava rahaksi, ja viimein tuli perheen kaupungissa ja maalla omistamien kiinteimistöjen vuoro niihin kuuluvine irtaimistoineen ja kalleuksineen.
Yksin rouva Mariannen kuuluisat koristeetkin, jotka suurimmaksi osaksi olivat Ebbesenien suvussa polvesta polveen kulkenutta perintötavaraa, — joutuivat vasaran alle.
Ja Haldor Björnin täytyi tyytyä vuokraamaan itselleen pieni, kolme ahdasta huonetta sisältävä huoneusto, joka kalustettiin halpahintaisilla huonekaluilla ja koristettiin vanhan pesän tähteillä, jotka oli armosta ja säälistä heille jätetty.
Tätä iskua ei Haldor kestänyt. Hän kerrassaan murtui onnettomuuden taakan alle. Joka ilta istui hän »linnanvalleilla» ja jutteli jokaiselle, ketä vain halutti kuulla, kuinka väärin kohtalo oli menetellyt häntä vastaan ja kuinka häpeämättömästi ihmiset olivat häntä kohdelleet.
Samalla hän juopotteli yhtämittaa lievittääkseen surujaan, ja lopuksi hän aina purskahti itkuun niinkuin pieni lapsi.
Marianne ei alussa käsittänyt sitä lainkaan. Olihan kerrassaan mahdotonta, että he todellakin olivat köyhtyneet. Ja vaikkapa he nyt jonkun aikaa olisivatkin pakotetut asumaan köyhästi ja supistamaan elämänsä kaikin tavoin, niin eihän se ajan pitkään mitenkään kävisi päinsä. Sen täytyi ehdottomasti olla aivan ohimenevää laatua, josta he ennemmin tai myöhemmin suoriutuisivat.
Vasta sitten kun hän huomasi, että monta kertaa oli niukalta ruokaa päivällispöydässä, että hänen pukunsa vanhenivat ja kuluivat, eikä hän tiennyt enää mitään keinoa hankkiakseen rahaa uusien ostoon — vasta sittenkun hän joka hetki tunsi muutoksen lepäävän hartioillaan kuin raskaan taakan ja kun useimpien ihmisten käytös saattoi hänet tuntemaan alennustilansa — vasta silloin hän täydelleen tajusi mitä oli tapahtunut.
Ja huomatessaan kuinka syvästi Haldor oli masentunut kovasta iskusta, hän myöskin älysi, ettei enää ollut mitään parantumisen toivoa.
Sillä nekin, jotka alussa olivat olleet valmiit auttamaan Haldoria taas jaloilleen, kyllästyivät vihdoin hänen iankaikkisiin valituksiinsa. Hänen vanhat ystävänsä kohauttivat olkapäitään ja pitivät häntä haaksirikkoutuneena hylkiönä ja surkuteltavana raukkana, ja Marianne tunsi hyvin hyvästi, mitä ne hiljaisessa mielessään ajattelivat: mies, joka onnettomuudesta siinä määrin masentuu, on poloinen, joka ei ansaitse parempaa kohtaloa.
Siinä oli jotakin, mikä liikutti Mariannea. Ei yksikään niistä, jotka ennen olivat pitäneet kunnianansa kuulua hänen ystäväpiiriinsä ja jotka usein olivat osanneet käyttää hänen hyvyyttänsä hyväkseen — ei yksikään niistä rientänyt nyt hänen avukseen, pidättämään häntä pinnalla.