He katsoivat mitä suurimmalla kylmäverisyydellä, kuinka heidän entinen toverinsa vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle kurjuuteen.
Mutta siihen oli Haldor liian hyvä. Ensi kertaa elämässään tunsi
Marianne, että hän sydämestään otti osaa hänen kohtaloonsa.
Hän tunsi syvää sääliä Haldoria kohtaan. Hän näki, kuinka heikko Haldor todellakin oli ja kuinka mahdoton hänen oli yksinään kestää elämän taisteluissa. Hän itse oli vahvempi heistä. Ebbesenien rotutunne heräsi hänessä. Häntä ei kuten Haldoria voitu johtaa mihin tahansa. Hän oi voinut sallia sääliä itseänsä kohtaan niitten puolelta, jotka olivat olleet hänen perheensä nöyriä palvelijoita. Hänen itsensä täytyi ryhtyä kohtaloonsa käsiksi. Ei ollut hänellä ketään, joka olisi voinut häntä tukea. Hänen, maailmannaisen, täytyi olla oman onnensa seppä.
Sanottu ja tehty. Hän oli työssä jo varhain aamulla, kun Haldor vielä nukkui sikeässä unessa, ja myöhään illalla, kun miehensä saapui hoiperrellen kotiin.
Ensinnäkin, ajatteli hän, täytyi hänen saada pienet, surkeannäköiset huoneet ainakin siksi siisteiksi ja kodikkaiksi, että Haldorin ei liiaksi tarvitsisi kaivata menettämiänsä mukavuuksia.
Rohkealla maullaan onnistui hänen todellakin verrattain lyhyessä ajassa tehdä uusi kotinsa niin somaksi ja miellyttäväksi, että hän usein ajatteli itsekseen, ettei edes heidän entisessä kodissaan kaikkine komeuksilleen ollut niin kodikasta kuin nykyisessä.
Haldor ei näyttänyt ensinkään huomanneen Mariannessa tapahtunutta muutosta. Totuttuun tapaansa hän seurusteli edelleenkin ystäviensä kanssa, jotka häntä halveksivat ja ivailivat. Useasti koetti Marianne hänelle osottaa, kuinka alentavaa se hänelle oli. Haldor tästä vain äkämystyi. Eikö hänelle edes suotaisisi sitä iloa? Ja kerran hymähti hän ivallisesti ja kysyi, minkä vuoksi Marianne juuri nyt oli ruvennut huolehtimaan hänen kohtalostaan? Ennenhän oli tuskin huomattu hänen olemassa oloaan, vaikka — sen tietää Jumala — hän oli tehnyt kaikki mitä oli voinut.
Tähän huomautukseen ei Marianne ollut mitään vastannut. Mutta se oli häneen kipeästi koskenut, sillä Haldorillahan oli itse asiassa oikein. Ennen oli Haldor koettanut voittaa hänet. Ja silloin oli hän puolestaan ollut välinpitämätön, sureksinut ja miettinyt.
Nyt oli suhde aivan toinen. Nyt oli Mariannen vuoro rukoilla ja
Haldorin työntää luotaan.
Mikä ihmeellisin kohtalon iva! ajatteli Marianne.