Rehtori kiiruhti ovelle tarkastamaan, ettei käytävässä vain ollut ketään kuuntelemassa. Sitten hän sulki huolellisesti oven ja istuutui opettajanpöydän taa.

— Kertokaa minulle kaikki, käski hän. — Mutta nopeasti ja ilman turhaa hälyä. Kykeneekö Salo puhumaan?

Aarne oli heti valmis.

— Meidän oli määrä kokoutua hieman yli kuuden puiston toisessa laidassa. Kun minä saavuin, olivat paikalla vasta Terä ja Ojanen. Muita ei näkynyt, ei kuulunut: Päätimme ajan kuluksi hiukan jaloitella puistossa. Äkkiä huomasimme rivin mustia varjoja pimeässä tulevan vastaamme. Välitimme heistä viis. Yritimme vain rauhallisesti ohi. Mutta vastaantulijat eivät antaneet tietä.

Röyhkeästi he asettuivat eteemme. Joukko ryssän kimnasisteja, selvisi meille. Samassa tarttui yksi pitkä roikale Terää kauluksesta. »Kas, ne ovat tsuhnalurjuksia», ärjyi hän ryssäksi. »Ettekö te osaa antaa tietä herroille, suomalaiskoirat? Gentlemannit, opetetaan näille orjille ihmistapoja!»

— Mistä Salo tietää, että sanat kuuluivat juuri noin? kysyi rehtori.
Hänen äänensä oli kiihtynyt.

— Mistäkö? sekautui Aava puheeseen. Pojat katsahtivat häneen kummastuneina, hänen tavallisesti ivallinen, ohut äänensä kajahti kiivaana, miltei yltiöpäisenä. — Täällä koulussahan päntätään meidän päähämme ryssää ja ryssää ja vieläkin kerran ryssää. Kuusi kertaa viikossa! Väellä ja voimalla. Ikäänkuin vähintään sielumme autuus riippuisi ryssäntaitomme syvyydestä. Taitavat suuret herrat luulla, ettei isä Pietarikaan, taivaan portin pappa, muuta kieltä ymmärrä. »Nje panimaju… gavarite pa russkij.» Vai kuinka? Tietäähän sen: »sivistyskieltä»!

— No, no, tyynnytteli rehtori. — Ehkä Salo jatkaa.

— Selvää on, että meidän veremme kuohahti, kertoi Aarne leimuavin silmin. — Heitä oli ympärillämme toistakymmentä pitkää roikaletta. Mutta verinen loukkaus sai unohtamaan kaiken muun: päälle! Vaikka vain kynsin ja hampain, mutta päälle vain! He ehtivät kuitenkin ennemmin. Neljä heistä heittäytyi Terän kimppuun, saman verran Ojasen niskaan ja loput minun päälleni. Yritimme iskeä tiuhaan. Teräkin tappeli kuin leijona. Mutta… Niin no, näkeehän herra rehtori ulkomuodostamme, mitä ylivalta sai aikaan. Ehkä se oli myös sokea vimmamme, joka osaltaan lamautti vastustustamme. Mutta oli miten oli, luulen, että jos sitä menoa olisi jatkunut vielä muutamia minuutteja, emme kykenisi seisomaan koko loppuikänämme. Ratkaisevana hetkenä kuulimme kuitenkin toveriemme lähenevän. Honka ja Linna heittäytyivät ensimmäisinä vainolaisten niskaan. Siinä ne iskut soivat! Ja tuulispäänä oli pian koko muukin luokka paikalla. Meistä kolmesta ei ollut enää mihinkään. Mutta oli ilo katsella, millaista jälkeä toverien nyrkit tekivät. Ryssät saivat kyllä apujoukkoja, niin että heitä oli aina neljä yhtä vastaan. Mutta meidän pojat iskivät suomalaisella sisulla ja karoliinien vihalla. Iskuja satoi. Vaatteita repeytyi. Vertakin vuoti. Suomalainen seisoi ryssää vastaan… Ja vaikka me, herra rehtori, näytämmekin koko lailla peitatuilta, niin voittajina me taistelutantereelle jäimme. Ja voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että kyllä se voitettu nelikymmen-miehinen kimnasistilauma on vielä hyvän joukon kurjemmassa kunnossa.

— Sehän on kauheata, pääsi rehtorilta, kun Aarne oli lopettanut. —
Mitähän tästä tuleekaan?