— Kylläpä te olette hienon näköisiä. Joka mies, virkahti rehtori hetken kuluttua. Naurun väre pyrki hänen huulilleen.
Aava nousi vaivalloisesti seisomaan. Kun hän otti nenäliinan suunsa edestä, näki rehtori, että häneltä oli pari etuhammasta poissa. Nuorukainen yritti hymyillä, mutta se vääntyi irvistykseksi.
— Pelkään, etten erehdy, herra rehtori, jos luulen meidän kaikkien toivovan mahdollisimman lyhyttä vastausta: kuulummeko me nykyään kouluun vai emmekö kuulu. Ei taitaisi näet olla haitaksi, vaikka pääsisimme jo vähitellen mamman ja papan luo.
— Ei, ei se tosiaan näyttäisi haittaavan, myönsi rehtori. — Siispä ilmoitan lyhyesti: opettajakunta on peruuttanut Saarelaisen rangaistuspäätöksen ja päättänyt pitää tämän asian loppuun käsiteltynä. Omasta puolestani tahdon lisätä tähän vain hartaan toivomukseni, ettei uusia kujeita tai rettelöltä teidän puoleltanne enää lehtori Puutista vastaan kuulu.
Helpotuksen ilme oli levinnyt poikien kasvoille. Mitään voitonriemua he eivät voineet tällä hetkellä tuntea. Mutta tuntui hyvältä tietää, että tuosta aikaisemmasta jutusta oli nyt onnellisesti päästy.
— Voitte luottaa siihen, herra rehtori, lupasi Honka juhlallisesti luokan puolesta.
— Uskon sanaanne, pojat. Olen iloinen siitä, että tämä juttu on saatu päättymään molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Ja nyt haluan kuulla, mitä teille on tänä iltana tapahtunut. Ymmärrättehän, että ensi tilassa minulle, teidän rehtorinanne, tullaan valittamaan käyttäytymistänne, joka ei tällä kertaa näy olleen varsin rauhallista laadultaan. Silloin on hyvä, että asianne on yksityiskohdittain tiedossani.
Pojat käsittivät, että oli parasta olla avomielinen rehtorille.
— Me ollaan tapeltu tuolla puistossa ryssän kimnasistien kanssa! julisti Honka.
Rehtori säpsähti. Olivatko asiat niin hullusti? Tätä hän ei tosiaan
ollut osannut aavistaa. Hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen.
Mutta poikien katseisiin olivat nuo sanat sytyttäneet uudelleen liekin.
Vihan liekin.