— Eivät kunnossa! Mitä tämä nyt on?
— Niin, heitän ulkoasunsa on vähän niin ja näin, selitti Honka. — Siksi he lähettivät minut, joka näytin eniten ihmiseltä. Pyytäisin, että rehtori hyväntahtoisesti antaisi vastauksen minulle heille vietäväksi.
Pahoja aavistuksia heräsi rehtorin mielessä. Oli selvää, että luokka oli taas sotkeutunut johonkin vihoviimeiseen juttuun. Taas — ennenkuin entinen oli vielä kunnolla saatu loppuun.
— Minä vien itse vastaukseni heille, sanoi hän lyhyesti.
Honka kävi onnettoman näköiseksi.
— Niin no, miten herra rehtori haluaa. Mutta mikään hauska näky se ei ole. Totisesti ei.
Eikä se mikään hauska näky todellakaan ollut, se täytyi rehtorin myöntää seisoessaan luokan edessä. Oikeassa oli Honka ollut siinäkin, että pörröttyneestä tukastaan ja hiestyneistä kasvoistaan huolimatta hän oli noista kolmestatoista kaikkein ihmismäisimmän näköinen.
Pojat tuijottivat ällistyneinä ja hieman häpeissään rehtoriinsa. Tässä kunnossa he eivät olisi missään nimessä tahtoneet näyttäytyä koulunsa johtajalle. He olivat kuin mitäkin ryysyläissakkia. Vaatteet roikkuivat itsekunkin päällä risoina. Kasvot olivat mustelmilla. Kädet veressä.
— Soo-o, mitäs tämä nyt merkitsee? sai rehtori viimein kysytyksi.
Mutta vastausta ei kuulunut.