Rehtori havahtui ajatuksistaan, kun ovelle koputettiin.
Kukahan se mahtoi olla? Tähän aikaan! Synkkä muisto välähti hänen mieleensä. Näin kai sekin opettajatoveri vietiin yht’äkkiä, työnsä äärestä? Pistinniekkojen välissä. Eikä milloinkaan enää palannut. Ennenkuin vasta ruumiina. Sellaisiahan ne ajat olivat, nyt…
— Sisään!
Rehtori silmäsi kummastuneena tulijaan. Se oli Matti Honka.
— No, mitäs Honka?
Nuorukainen vilkuili neuvottomana ympärilleen. Hän oli tottumaton puhemiehen tehtäviä hoitamaan. Sitäpaitsi oli hänellä kiusallinen aavistus siitä, että jokin hänen ulkomuodossaan ei ollut niinkuin olla piti.
— Tuota noin, rohkaisi hän kuitenkin mielensä, luokka lähetti minut kuulemaan opettajakunnan päätöstä.
— Soo-o, virkahti rehtori. — No, missä luokka nyt sitten on, kun se ei kokonaisuudessaan tullut saamaan vastaustani?
— Tuota noin, kyllähän luokka on huoneessaan, mutta… hämmentyi Honka.
— Mutta pojat eivät ole oikein kunnossa.
Rehtorin silmät levisivät hämmästyksestä.