Annikki katsoi veljeensä pitkään ja vakavasti.
— Sinä et tahdo käsittää minua oikein, huomautti hän.
— Ellei suuria töitä pysty tekemään, voinee ainakin pieniä vakavasti koettaa. Sekin on jo suurta… Tai en tiedä. Sitä johtuu vain ajattelemaan niin monenlaista tällaisena aikana.
Aarne oli noussut.
— Haaveilija sinä olet, Annikki. Suuri uneksija. Siinä kaikki, sanoi hän. — Mutta kello on jo yli kuuden, minun täytyy lähteä tapaamaan poikia. Hei sun kanssas!
Ja jo seuraavassa hetkessä Annikki oli yksin.
VIlI.
Rehtori Kuusinen istui kansliassaan. Silloin tällöin hän vilkaisi kelloaan. Pian oli määrähetki käsissä. Olikohan seitsemäs luokka jo tullut opettajakunnan vastausta kuulemaan?
Niin, seitsemäs luokka… Kyllä se oli antanutkin hänelle tällä lukukaudella vaivaa ja harmia. Yhtämittaisia rettelöjä. Ainaista pyykinpesua. Mutta kuitenkin… Niin, hän piti kaikesta huolimatta noista reippaista pojista. Vallattomiahan he olivat ja ajattelemattomia, mutta ennenkaikkea reippaita poikia. Ja se oli sentään pääasia. Muusta pitäisi kyllä elämä huolen.
Niin, elämä… Liikaa liikkuma-alaa se ei tosiaan nykyisin tarjonnut. Kieltoja, uhkauksia, pistimiä joka puolella. Tukahduttavaa sortoa kaikkialla. Niin että kaiken sen vastapainona teki sydämelle hyvää nähdä edes reippaita poikia, olkoonpa, että he välistä hairahtuivat oikeilta teiltä. Ja onni toki, ettei tietoisuus ympäröivän elämän kurjuudesta ollut vielä päässyt myrkyttämään nuortenkin maailmaa…