— Mitäpä siitä meille voisi tulla? intoutui Paasio. — Ryssät solvasivat meitä. Ryssät aloittivat tappelun. Ryssissä on syy. Ja ryssät saivat selkäänsä. Vot tebie! Asia on selvä ja lasku kuitattu!
Rehtori viittasi hilliten.
— Olen hyvin pahoillani, sanoi hän.
— Pahoilla? huudahti Olavi Linna. — Eikö rehtori ole hyvillään, että ne olivat ryssät, jotka saivat selkäänsä? Jos me suomalaiset olisimme joutuneet tappiolle, niin silloin kannattaisi surra.
— So-so, kylläpä te kaikki nyt olette sotaisia, koetti rehtori tyynnyttää. Sitten hän jäi tuijottamaan oveen Hän oli ollut kuulevinaan sen takaa liikettä. — Joku kuuntelee. Eikö? No, kenties kuuloni petti. Mutta ehkä Honka kuitenkin käy katsomassa, onko siellä ketään.
Honka meni. Niinkauankuin hän oli poissa, vallitsi luokassa äänettömyys. Pojat tuijottivat ihmeissään rehtoriinsa. Heidän oli vaikeaa ymmärtää nyt häntä.
— Ei ketään, ilmoitti Honka jo kynnykseltä. — Ulko-ovikin on lukossa.
Rehtori huo'ahti helpotuksesta. Hän nousi kävelemään ja asteli mietteissään muutaman kerran lattian ylitse. Sitten hän pysähtyi antaen tutkivan katseensa tarkastaa luokkaa pitkään. Viimein hän puhkesi puhumaan hiljaisella äänellä, mutta sydämellisesti:
— Tahdon sanoa teille jotakin, pojat, jotta ymmärtäisimme oikein toisiamme. Se on tarkoitettu yksin teille, pyydän teitä muistamaan sen. Minä ymmärrän teidän menettelynne ja mielialanne. Minä kunnioitan kansallista itsetuntoanne ja isänmaallista mieltänne, jotka kylläkin ovat tällä hetkellä maassamme pikemmin vaaraksi ja vahingoksi kuin eduksi. Niin, minä saatan sanoa teille suoraan: minun sydämelleni tekee hyvää nähdä intomieltänne. Minä olen ylpeä teistä… Ja lupaan tehdä kaikkeni — tuli mitä tuli — suojellukseni teitä.
Pojat olivat innoissaan nousseet paikoiltaan.