— Pojat! huudahti Aarne. — Kolminkertainen eläköönhuuto rakkaalle rehtorillemme!
Ja huolimatta rehtorin torjuvasta kädenliikkeestä kajahti luokkahuoneessa raikuva eläköön-huuto, toinen ja sitten vielä kolmas.
— Kas niin, pojat, virkahti rehtori, kun huudot olivat vaienneet, menkää nyt kotiin hoitelemaan vammojanne ja tulkaa maanantaina uudella mielellä kouluun.
Rehtori kätteli kutakin heistä erikseen hyvästiksi. Kun he kaikki olivat sitten menneet, suuntasi hän raskain mielin askeleensa kansliaa kohden. Huomenna hänellä oli oleva vaikea päivä oppilaitaan puolustaessaan. Mutta hän tekisi sen. Ja niistä ponnistuksista, joita se häneltä vaati, ei poikien tarvinnut tietää mitään.
Kun seitsemäs luokka oli päässyt ulos koulun ovesta, huudahti Paasio:
— Kaverit! Istunto meillä yhdeksältä! Kai te siihen mennessä saatte uutta päällenne?
— Kello yhdeksältä. Sovittu!
* * * * *
Määräaikana oli koko luokka paikalla. Paasion huone oli pieni, mutta pojat olivat aina viihtyneet siellä erinomaisesti. Ei tarvinnut pelätä tärvelevänsä huonekaluja — ne olivat jo ennestään peräti kehnoja — eikä häiritsevänsä kenenkään iltarauhaa, ympärillä asuvat eivät näet kuulostaneet olevan kaikkein rauhallisinta väkeä.
Tunnelma oli alusta pitäen korkealla. Pojat hehkuivat vielä taisteluintoa. Voitonhurma oli noussut heille päähän. Maljoja ehdotettiin ja maljoja juotiin eläköön-huutojen raikuessa. Ensimmäinen oli voiton kunniaksi. Toinen oli rehtorin malja. Hänen osakkeensa olivat tänään huimaavasti nousseet entisestään.