— Hän on meidän miehiämme, rehtori! huusi Aava. — Arkahan hän on, hänkin. Kieltää ei voi. Niinkuin kaikki muutkin vanhat. Mutta sydän kullasta. Eläköön rehtori Kuusinen!
— Eläköön!
Laurila hyppäsi tuolille lasi kädessä.
— Päivän kahden sankarin malja! huudahti hän.
— Jätti-Matti on kaikkien tappelujemme kuningas. Ne nyrkit, ne nyrkit! Jätti-Matin malja! Pohjaan, pojat! Hyvä! Ja toinen? Se on tulokas. Mikä yllätysten mies! Tuollainen hieveröinen. Mutta tänään olemme nähneet, että käsivarsissa on rautaa. Ja mikä sisu, ah, veljet, mikä sisu! Kyllä ryssien naamatauluissa on siitä muistomerkkejä. Me muut jäimme aivan varjoon hänen rinnallaan. Jos sinä, Linna, oletkin tähän asti ollut tulokas meidän joukossamme, niin tänään sinä tappelit itsesi sydämiimme, yhdeksi meistä. Pojat, ystävysliittomme uuden jäsenen malja! Toverit, Linnan malja!
— Eläköön!
Ja lasit tyhjenivät. Sitten tuli jokainen puristamaan Olavin kättä, lämpimästi ja lujasti.
Hän seisoi heidän keskellään onnellisena ja innoissaan. Hänestä tuntui kuin viimeksikuluneet tunnit olisivat tuoneet mukanaan täyskäännöksen koko hänen elämänjuoksuunsa. Hän oli kuin herännyt. Uusia, outoja ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Uutta toiminnanhalua oli syntynyt hänessä. Ja sitten tappelu ryssän kimnasistien kanssa. Ja nyt lopuksi toverien ylenpalttinen ystävällisyys. Se oli kaikki kuin unta.
— Päivän sankarit puhujalavalle! ehdotti Mustala.
— Oikein. Puhukaa!