— En minä osaa puhua, esteli hän.
— Vai on tulokas mykkä? pisteli Terä.
Mutta sitä ei Laurila sietänyt.
— Kuulepas, sinä Toivottomantylsä, huusi hän, älä sinä puhu enää tulokkaista. Meidän joukossamme ei ole enää ketään tulokasta. Ellet sinä tahdo siksi tulla! No, Linna, rohkeutta vain! Kyllä se menee.
Olavi nousi. Entäpä, jos hän uskaltaisi puhua pojille siitä, mikä koko iltapäivän oli askarruttanut hänen mieltään. Voisihan hän ainakin koettaa, onnistuisiko hänen saada heidätkin siitä innostumaan, vaikkei ollutkaan tottunut puhumaan.
Aarne Salo veti hänet syrjään.
— Kuule, kuiskasi hän, vain muutama sana. He ovat jo joutuneet siihen mielialaan, etteivät enää siedä paljon.
Mutta Olavi tuskin kuuli, mitä toinen sanoi. Hänen mielensä täytti vain yksi ainoa ajatus. Hän nousi pöydälle lasi kädessä.
— Toverit, aloitti hän, minä kiitän teitä siitä suuresta kunniasta, minkä olette tänään minulle osoittaneet ottaessanne minut ystävyspiirinne jäseneksi. Toverit, minä juon maljan teidän kaikkien kunniaksi. Malja pohjaan! Eläköön ystävyys!
— Eläköön!