Olavi jatkoi:
— Se ei ollut ensimmäinen maljani. Mutta — teille ja ystävyydelle omistettuna — olkoon se viimeiseni. Älköön se enää milloinkaan kohotko huulilleni. Ei enää milloinkaan koko elämässä!
Samassa sinkoutui lasi lattiaan särkyen tuhansiksi sirpaleiksi. Pojat hypähtivät seisomaan ja jäivät ällistyneinä tuijottamaan toveriinsa, joka palavin silmin ja tumma tukka epäjärjestyksessä seisoi heidän edessään.
— Oletko menettänyt järkesi, mies?
— Toverit, kaikui Olavin ääni, te itse kukin tunnette hiljaisessa mielessänne, ettei tällaista voi eikä saa iäti jatkua. Jätti-Matti oli oikeassa: kujeilu on voileipien heittelemistä, joka ei ajanpitkään voi tyydyttää miehen mieltä. Ja tällainen elämä on, totta tosiaan, kuraveden litkimistä!
— Kuulkaapas tuota! huudahti Terä katkeroituneena.
— Luullakseni pidit sitä elämää vielä hetki sitten korkeimpana päämääränäsi!
Olavi huomasi, että vastassa oli jäätä. Äskeinen hyväntahtoisuus oli
poispyyhkäisty poikien olemuksesta. Epäluuloisina he katsoivat häneen.
Mutta hän tahtoi murtaa jään. Hän tahtoi saada heidät ymmärtämään.
Siksipä hän vastasi epäröimättä:
— Niin kyllä, vielä äsken. Mutta nyt olen havahtunut näkemään, että se on vain ajan ja voimien tuhlausta. Voimien, jotka eivät ole meidän, vaan kuuluvat toiselle.
— Hohoo, vai toiselle? nauroi Heinämaa ilkeästi.