— Heilallesiko? Siinä tapauksessa minun voimani eivät ole toisen, vaan toisten omaa. Sangen monen vielä kaupan päälliseksi.
Pojat tervehtivät sanoja naurunremahduksella. Mutta siitä piittaamatta
Olavi oikaisi innostuksesta värisevällä äänellä:
— Voimia, jotka kuuluvat isänmaalle!
Huoneeseen tuli yhtäkkiä hiljaista. Se oli kuin taikasana, tuo, jonka Olavi oli lausunut. Ivanhymy haihtui kasvoilta. Pilkkasanat kuolivat huulille. Olavi saattoi jatkaa rauhassa:
— Toverit, tänä päivänä, jolloin meistä itsekukin on saanut mitellä voimiaan miehiä vastaan, joiden esi-isien kanssa esi-isämme ammoisista ajoista ovat kamppailleet elämästä ja kuolemasta ja joiden isät ja veljet nyt parastaikaa kiväärein, nagaikoin, kahlein, vankityrmin sortavat ja kiduttavat meidän kansa-parkaamme, tänä päivänä sallikaa minun muistuttaa, toverit, että ne voimat, joita me päivästä päivään täysin käsin viskomme tunkiolle, kuuluvat isänmaalle!
Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
— Tuo ei ole hullummin sanottu, tuo, virkahti Aava miettiväisenä. — Mutta, hyvä veli, voimia, joita viskotaan tunkiolle — niitähän on koko maa täynnä. Vanhat ja viisaat ovat vetäytyneet loukkoihinsa. He näkevät, ettei enää ole mitään mahdollisuutta. Mitäs puhutaankaan rotista, jotka jättävät uppoavan laivan?
— He vetäytyvät pois, koska heillä ei ole uskoa! huudahti Olavi. — Mutta meillä nuorilla täytyy sitä olla. Täytyy olla uskoa pian lyövään kohtalon hetkeen! Täytyy olla halua sen varalta työskennellä!
— Eivät tässä maassa kummemmatkaan miehet kuin me saa pannuksi rikkaa ristiin isänmaan hyväksi, väitti Terä.
— Valitettavasti, yhtyi Aavakin. — Nuo sanasi, Linna, eivät ole muuta kuin tyhjiä sanoja. Olkoon vain, että ne ovat kauniita.