— Ne eivät ole tyhjiä sanoja! intoutui Olavi. — Olette kai joka mies kuulleet kuiskailtavan Saksaan menijöistä? Siellä on suuri, ensiluokkainen jääkäripataljoona, jonka jok'ainoa sotilas on suomalainen. Ne ovat miehiä, jotka näyttävät, että puhe suomalaisesta isänmaasta ei ole tyhjiä sanoja vain. Ne ovat miehiä, jotka ovat luopuneet kaikestaan ja rynnistävät nyt kohti Pietaria, kohti isänmaata ja sen vapautta!
Pojat olivat keräytyneet puhujan ympärille. Jokaiseen oli tarttumassa hänen hehkuva innostuksensa. Suomalaiset jääkärit — vapaus — isänmaa! Mitä sanoja! Mitä uskon ja voiman sanoja keskellä toivottomuutta!
— Ja näiltä, jatkoi Olavi, näiltä miehiltä olemme me tänään saaneet tervehdyksen. Niin, juuri me! Tuoja on eräs heidän miehiään, joka on täällä komennusmatkalla. Lähettäjä on muuan sukulaiseni, koulumme entinen oppilas. Ja tervehdys? Se kuuluu näin: »Kauttasi lähetän tovereillesi omat ja toverieni terveiset. Ihmetellen olemme kuulleet, ettei teillä ole aavistustakaan siitä, mitä vakava aika vaatii jokaiselta Suomen nuorelta mieheltä. Kun me saavumme kotiin, tietänette, silloin lyö taistelun hetki. Oletteko silloin te ja ympäristönne valmiit tukemaan meitä? Oletteko silloin valmiit astumaan meidän riveihimme? Ovatko voimanne silloin terästetyt tätä kamppailua varten isänmaan vapauden puolesta? Vai ovatko ne tylsyneet, hiekkaan tyhjiksi juosseet?»
Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa pojat olivat kuunnelleet tervehdystä. Kun Olavi lopetti, jatkui äänettömyyttä. Jotakin suurta se oli, tuo, joka nyt ikäänkuin levisi heidän silmiensä eteen, sen pojat ymmärsivät. Mutta heidän jo hieman sameat aivonsa eivät voineet käsittää sen mittasuhteita.
Vihdoin puhkesi Aava puhumaan.
— Se ei sittenkään ole muuta kuin unelmaa. Ikävä kyllä: ei muuta. Unelmaa, joka on sanoissa ihmeen ihana, mutta todellisuudeksi mahdoton luoda. Kun he tulevat, sanoit. Mutta tulevatko he? Silloin lyö taistelun hetki, sanoit. Mutta lyökö se? Ja jos lyökin, niin pataljoona taistelussa Venäjän keisarikunnan armeijoja vastaan — se on outoa sotaa, se!
Olavi tuijotti ällistyneenä Aavaan. Niinkö tämä tosiaan ajatteli?
Sellainenko oli tämän usko tulevaisuuteen? Hän huudahti innoissaan:
— He tulevat! Ja hetki lyö! Ja silloin tarvitaan koko kansan voimia. Meidänkin voimiamme. Sitä hetkeä varten meidän on kaikkemme säästettävä! Voimamme koottava, kartutettava! Taistelua varten isänmaan puolesta!
— Haavetta, murahti Terä. — Tyhjiä sanoja!
— Koottava, säästettävä, kartutettava, sanoit, tarttui Aava uudelleen puheeseen. — Nekin ovat sanoja. Mutta sano, miten sinä kokoat, säästät, kartutat.