— Milloinka tulokas luulee saaneensa uhrimielen patentin meidän joukossamme? virkahti Ojanen. — Kun me emme näe mitään järjellistä syytä antautua kelkkaasi, johtuu se tietysti vain siitä, ettei mitään suurta päämäärää ole tarjollakaan.
— Siis, jos olisi päämäärä, niin kannattaisi yrittää? tiukkasi Olavi.
— Suunnilleen.
Olavi katsahti voitonvarmana tovereihin. Nyt hän oli saanut heidät umpikujaan. Nyt hän tiesi, miten saada heidät innostumaan. Täytyihän heidän tulla vakuutetuiksi. Hänen äänensä värisi innostuksesta, kun hän huudahti:
— Mutta päämäärähän on suuri! Suurin, mitä voi olla! Suomen vapaus!
Hän pettyi. Pojat eivät tempautuneet mukaan. He eivät uskoneet. Piiri hänen ympärillään oli jo harvennut. Muutamat muutkin olivat seuranneet Hongan esimerkkiä ja vetäytyneet jatkamaan kemuja. Jäljelläolevienkin kasvoilla kuvastui selvääkin selvemmin epäilys.
— Se ei ole muuta kuin utopia. Haave, joka ei toteudu, virkahti Aava raskaasti.
— Ettekö te usko Suomen päivän koittoon? huudahti Olavi kiihkeästi. —
Mitenkä te sitten jaksatte elää?
— Täytynee koettaa kitkuttaa, naurahti Terä.
Ja Aava yhtyi häneen: