— Ei ole terveellistä niin paljon tyhjiä aprikoida. Mikä on, se ei muutu. Ajattelimmepa me niin tai näin. Puhumattakaan kaikista tuollaisista sarastavista hullunyrityksistä. Itseään vain vahingoittaa. Ei muuta. Ei jaksa elää…
— Mutta! Eihän kannata elää, ellei voi uskoa isänmaan tulevaisuuteen!
— Ei ole tietysti muuta kuin hauskaa, kun jaksaa siihen uskoa, oli Aavan pessimistinen vastaus. — Mutta valitettavasti on toisia, joilta ei puutu todellisuussilmää. He eivät voi olla näkemättä tuon haaveen ja itsensä välissä Venäjän tsaarin mahtavaa valtaistuinta ja hänen lukemattomia sotalaumojaan. Ja se väliseinä on korkeampi kuin Kiinan muuri. Sen ylitse ei ole pääsyä.
— Lopettakaa jo tuo suunsoitto! karjaisi Paasio kyllästyneenä kuuntelemiseen. — Muuta se ei kuitenkaan ole. Ellei tuo tulokas osaa pitää kitaansa kiinni, niin laputtakoon hiivattiin kaikkine pyhäkouluhaaveineen! Ja mukaan joka mies, joka on saanut tartunnan. Seitsemäs luokka ei piirissään siedä vesipoikia. Ei totta vie!
— Hyvä, hyvä!
— Ulos, tulokas, ja vie mukana koko roikkasi!
Olavi oli poistunut puhujapaikaltaan. Hän oli kalman kalpea. Katkera pettymys täytti hänen mielensä. Näin hän siis oli epäonnistunut, näin perinpohjin. Tällainen oli tämän illan loppu, josta hän oli niin paljon toivomat ja iloinnut.
— Kyllähän minusta pääsette, virkahti hän. — Mutta sinulle, Aava, tahdon vielä sanoa sanasen. Sinä puhuit tänään rehtorin arkuudesta. Mutta omat sanasi ovat todistuksena pessimismistäsi, joka ei ole muuta kuin arkuutta. Sydämesi vanhuudesta, joka on sitäkin surkeampaa, kun sinä olet nuori. Nuoren täytyy uskoa. Nuoren täytyy uskaltaa. Tsaarin valtaistuin voi sortua ja sotalaumat hajota, jos Jumala niin tahtoo ja kun Jumala niin tahtoo! Se on totuus!
— Mutta raittiusseura ei synny, vaikka tulokas niin tahtoo, pilkkasi
Terä.
— Prelaatti pois! kirkui Heinämaa.