Ovi paukahti kiinni. Huoneeseen tuli hetkeksi hiljaista. Nyt oli seitsemäs luokka ensi kertaa todella hajonnut, se tunnettiin.
Portin luona Kataja saavutti Olavi Linnan, joka seisoi siinä hautoen polttavia ohimoltaan lumella.
— Sinä olit suurenmoinen, kiitti Kataja, kun he olivat hetken aikaa kävelleet rinnatusten ääneti.
Mutta Olavi pudisti päätään.
— Ei, torjui hän, minä en osannut puhua niin kuin ajattelin. Minun taitamattomuuteni oli syynä epäonnistumiseen. Siihen, ettei minun ajatukseni muuttunut heidän ajatuksekseen. Mutta heidän täytyy vielä kerran tempautua mukaan!
— Vieläkö aiot yrittää? ihmetteli Kataja. — Kaiken tämän jälkeen?
— Tietysti, vaikka toisia teitä, oli vastaus. — He heittivät minut ulos toveripiiristä. Minun täytyy päästä siihen takaisin — jotenkuten. Ja sitten täytyy minun saada heidät uskomaan. Uskoa, sitä heiltä puuttuu. Kaikkea muuta heillä on. Minun täytyy yrittää, kunnes onnistun. Minun täytyy saada mukaan heidät kaikki. Juuri heidät. Ilman heitä ei Sarastus ole minulle mitään. Ja kyllä minä lopulta onnistun. Sillä asia on oikea!
Kataja katsoi ihmeissään toveriin. Tämän silmissä paloi horjumaton varmuus. Tuotako hänen suljetun kuorensa alla siis oli ollut? Tulta!
— Sinä olet muuttunut, sanoi hän. Olet tänään toinen mies kuin eilen.
Erilainen kuin me muut.
Olavi hymähti.