— Niin, katsohan, sanoi hän sitten vakavasti, tänään ovat silmäni auenneet näkemään sivulle ja eteenpäin. Luuletko, etteivät kaikki nuo epäilykset ole johtuneet minun mieleeni, joita Aava esitti? Olen nähnyt ne avoimesti. Mutta minun täytyy silti uskoa. Ja kun uskoo, ei voi olla toimimatta. Olkoon vain, että se on perin vaatimatonta toimintaa. Se antaa kuitenkin tyydytystä. Tuo tunne, että vähäpätöisyydestään huolimatta on mukana suurta työtä tukemassa… Mutta, kas tästä eroavat tiemme. Hyvää yötä.
Kataja tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.
— Ymmärrän sinut, Olavi, sanoi hän. — Ja Sarastuksesta täytyy tulla tosi.
IX.
Seuraavana maanantaiaamuna värjötti Heinämaa tutussa kadunkulmassa, jossa hänellä ja Terällä oli tapana tavata jatkaakseen yhdessä matkaa kouluun. Toverilla ei tänään näyttänyt olevan lainkaan aikomusta ehtiä ajoissa rukouksiin. No — vihdoinkin!
— Terve, terve! Jokos höyryt ovat haihtuneet?
— Suunnilleen.
Toverukset astelivat vaiteliaina rinnakkain. Kumpikin askarteli omissa ajatuksissaan. Viimein Terä virkahti äkisti:
— Mitä arvelet Sarastuksesta?
Olkapäiden kohautus oli vastauksena.