— Roskaa se minusta on, jatkoi Terä. — Musertavaan tappioonhan se toissailtainen tulokkaalle päättyikin. Mutta tuntuu siltä kuin yksi ja toinen pojista olisi jo vähän niinkuin kallistumassa hänen hullutuksensa puolelle. Nyt he jo saarnaavat vakavasta ajasta ja sen vaatimuksista. Sellaiseksi se on mennyt, se seitsemännen luokan reilu toverielämä. Kaikki tuon kirotun tulokkaan syytä. Ennenkaikkea hänen idioottimaisen puheensa syytä. Hulluja olimme, kun annoimme hänen mielinmäärin soittaa suutaan. Vasten turpaa sille olisi pitänyt vetää, jotta olisi oppinut tietämään huutia kaikkine sarastavine hulluuksineen… Mutta miksi sinä et sano mitään, Pikku-Eero? Vai oletko sinäkin jo Sarastuksen miehiä?
Heinämaa nauroi.
— En sentään, vastasi hän, en ainakaan vielä. Olen tässä vain vallan muissa mietteissä. Kuulehan, anna sinä hyvä neuvo. Olen sopinut Leenan kanssa — vietävän fiksu bööna — täräyksestä tänä iltana luistinradalla kello kuudelta ja Martan kanssa — tiedäthän sen Tipalan reiluimman likan, joka antaa opettajilleen, niille hanhille, yhtä paljon päänvaivaa kuin koko muu lauma yhteensä — kohtauksesta kello kahdeksalta Kirkkopuistossa. No jaa, siihen asti on kaikki kyllä reilassa. Mutta nyt sain Ainolta — siltä minun »viralliselta morsiameltani» — kirjeen, jossa hän ilmoittaa tulevansa tänään kaupunkiin mutshinsa ja fatshinsa kanssa ja haluavansa välttämättä tavata minua jo tänä iltana, hiivaahan se olisi, sekin. Mutta mistäs minä otan aikaa häntä varten? Sanosta!
— Selvitä omat soppasi, murahti Terä. — Minulla on tärkeämpääkin ajateltavaa. Koko tuo Sarastus-hulluus on saatava puhalletuksi poikien aivoista. Mutta miten? Olen puhunut siitä Paukan kanssa. Olemme yhtä mieltä, että jotakin on yritettävä. Ja yritettävä pian. Mutta mitä? Jos saisimme toimeen oikein repäisevän kepposen, hautaisi se alleen tulokkaan kaikkine Sarastuksineen.
— Kepposen? toisti Heinämaa. — Ellei minun vaivainen muistini petä, lupasimme rehtorille toissapäivänä, että annamme niiden jo olla.
Terä nauroi.
— Roskaa! huudahti hän. — Ensinnäkin se oli vain Jätti-Matti, joka lupasi. Kuka hänet oli valtuuttanut puhumaan luokan puolesta? Ei kukaan. Hän vastaa siis yksin sanoistaan. Toisekseen ei rehtori pyytänytkään meiltä muuta lupausta kuin että antaisimme Puutiaisen olla rauhassa. Eihän meidän tarvitsekaan Puutiaiseen enää ryhtyä. Puulta maistuu jo koko mies. Mutta onhan niitä muita opettajia. Esimerkiksi Harmonikkahousu.
Heinämaa tempautui mukaan. Hän sysäsi luotaan oman pulmansa. Kaipa siitä jotenkuten selviäisi. Niinkuin aina ennenkin. Tässä oli hänellä tarjolla hauskempaa hommaa.
— Ehkäpä minä voisin koettaa erästä temppua, sanoi hän. — Olen monasti historiantunnilla ajatellut, että olisi metkaa yrittää sitä joskus. Olisi liivaa nähdä, mitä tohvelisankarimme tuumisi siitä.
Terä katsoi toveriin tutkivasti. Olihan Heinämaa kylläkin aika näppärä. Mutta onnistuisiko hänen aikaansaada toivottu tulos? Ei kuitenkaan ollut tarjolla muutakaan keinoa, Paasion suunnittelema oli sentään melkein liian kömpelö. Ja niinpä hän hyväksyi: