— No, koeta. Ei se ainakaan pahenna asemaa.
Ensimmäinen tunti kului kaikessa rauhassa. Lehtori Tuisku huomasi tyydytyksekseen, että pojat olivat alkaneet yhä vakavammin harrastaa saksaa. Läksystä selvittiin ilman sanottavia kommelluksia.
Toinen tunti oli venäjää. Lehtori Kotkavaara, liikanimeltään Ryssä, pitkä miehenhonkelo, kyseli läksyä innottomasti. Näitä tunteja kohtaan tunnettiin suurta vastenmielisyyttä. Eipä niinollen kumma, että tunti matoi eteenpäin väsyneesti, raskaasti. Vasta aivan lopulla tapahtui jotakin, joka houkutteli hymyn poikien huulille.
Ojanen luki kirjasta kankeasti ja änkyttäen uutta läksyä. Sanojen korko putoili summanmutikassa milloin millekin tavulle. Viimein ei lehtori Kotkavaara enää jaksanut kuunnella, vaan ärähti hermostuneesti:
— Voi jessus sun korkojasi
Ällistyneenä keskeytti Ojanen lukemisen.
— Siinä sen kuulit, Ämmä, kuiskasi Heinämaa. — Tuotat häpeää tovereillesi ja opettajillesi. Mene suutarille. Tarvitset uudet puolipohjat ja korot!
Poikia nauratti. Mutta opettaja pureskeli kiukkuisena kynsiään. Sitten hän tuhahti äkisti:
— Nääs ny'. Sellaista se on. Istu!
Ojanen istuutui onnettoman näköisenä. Lehtori ei jatkanut opetusta. Hän oli huonolla tuulella, ja hänen täytyi saada pusketuksi vihaansa johonkuhun. Onnettomuudekseen oli Ojanen nyt joutunut hänen tyytymättömyytensä esineeksi. Hyvä toki, että tunti läheni loppuaan. Mutta juuri kun hän jo luuli päässeensä enemmistä tunteenpurkauksista, heitti opettaja kyntensä rauhaan, suuntasi kiukkuisen katseen häneen ja murahti: