— Ja tuolla Ojasella on vielä niin ämmämäinen ääni!
Pojat purskahtivat nauruun.
Samassa soi kello. Ojanen tervehti väliaikaa helpotuksen huokauksella.
Luoja ties, mitä olisi vielä voinut olla tulossa.
Seuraava tunti oli historiaa. Jo ennen tunnin alkua oli ilmassa sähköä. Olavi Linna ja Kataja silmäsivät merkitsevästi toisiinsa. He kyllä ymmärsivät, että jotakin oli tulossa ja että se oli suunnattu lähinnä heihin. Pojat tahtoivat tietysti osoittaa veisaavansa viis heistä.
Tuskin luokka oli palannut välitunnilla huoneeseensa, kun kummallinen olento tulla viipotti sisälle. Toinen olkapää edellä se kompuroi opettajanpöydän luo. Pää oli kalju, vain muutamia valkeita karvoja ohimoilla ja niskassa. Kasvot kurttuiset. Silmien likinäköisyyttä koettivat kahdet silmälasit turhaan lieventää. Puku vanhanaikainen ja kulunut. Ilmeisesti se oli tehty sekä lihavampaa että rotevampaa miestä varten. Vaatekappaleet riippuivat avuttomina tuon kumaran vartalon ympärillä. Housunlahkeet olivat niin pitkät, että hämmästyttävän suurten kenkien yläpuolelle muodostui paksuja sykkyröitä.
— Ilmetty Haitarihousu! ihastui Rimpi.
— Hyvä, Paukka! Peijakkaan hyvä! kiitti Terä.
— Oletpa, totta vie, vielä parempi näyttelijä kuin Juristimme silloin muinoin.
Paasio avasi suunsa matkiakseen vielä asianomaisen opettajan kimeää puhetapaa, mutta samassa hän kuuli käytävästä valvomassa olevan lehtori Karin äänen. Kiireimmän kaupalla hän ryntäsi luokkahuoneen perälle ja ehti parahiksi piiloutua pulpettien taa riisumaan liikoja varustuksiaan, ennenkuin lehtori Kari saapui luokkaa tarkastamaan.
— Ei olisi ollut hullumpaa kuulla, olisitko sinä, Paukka, osannut opettaa historiaa paremmin kuin Luoma, virkahti Aava, kun opettaja oli poistunut. — Tuskin ainakaan huonommin.