— Paremmin tietysti! intoutui Mustala. — Olihan hän muutenkin parempi
Harmonikkahousu kuin Harmonikkahousu itse!
Pojat nauroivat.
— Hävetkää! kajahti samassa Katajan ääni. — On siinäkin miehille mielitystä! Pilkata vanhaa miestä. Elleikään hän ole mikään erikoinen opettaja, pitäisi teitä pidättää kurjasta pilanteostanne sen seikan, että hän on tiedemies.
— Huutavan ääni korvessa! ivasi Heinämaa.
— Mihinkä Körtti-Jaska on »vakaumuksensa» unohtanut? huusi Paasio. —
Vai onko se Sarastus niellyt nekin?
Alkanut kinastus keskeytyi. Historianopettaja, lehtori Luoma, jolle huolimaton pukeutumistapa oli hankkinut haukkumanimen Harmonikkahousu, työntyi sisälle. Paasion esitys oli kylläkin vahvasti liioiteltu, mutta pääkohdissaan sittenkin oikea, sitä ei voi kieltää, ajatteli Olavi tarkastaessaan opettajaa. Tämän ilmeinen ihmispelko ei milloinkaan ollut hänestä näyttänyt niin räikeän surkuteltavalta.
Lehtori Luoma oli niitä opettajia, jotka eivät voineet herättää kunnioitusta oppilaissaan. Hän oli heidän ainaisen kiusoittelunsa kohde, sitäkin mieluisampi, kun hän kesti kaiken ihmeteltävällä pitkämielisyydellä. Koulu oli hänelle vain kuin ruokakellari. Hän vaivautui sinne, koska ansaitsi sillä leipänsä. Hän alistui hiljaisin mielin noina muutamina tunteina vallattomien poikien piinattavaksi saadakseen illalla viettää onnellisia hetkiä rauhassa rakkaitten kirjojensa ääressä. Miksipä hän olisikaan valittanut rehtorille? Tiesihän hän, että pojillakin puolestaan olisi ollut yhtä ja toista valittamisen syytä hänen opetuksensa suhteen. Sielutonta se oli, se täytyi hänen itsensäkin tunnustaa. Mutta saattoiko leipäviran täyttö muuta ollakaan? Parasta, kun piti mahdollisimman vähän melua itsestään. Vaikeata se kyllä monasti oli. Ja väkisinkin pyrki välistä menettämään malttinsa, kun poikien kujeilu ylitti kaikki rajansa. Silloin hän joutui silmittömään raivoon, jota perästäpäin aina katkerasti katui — sehän vain pahensi hänen asemaansa saattaen hänet naurunalaiseksi — ja jollaisia lääkärikin oli käskenyt hänen varoa. Rasittivat kuulemma liiaksi heikkoa sydäntä. Mutta minkäpä sille onnettomalle luonnolleen voi…?
Pojat tarkastelivat opettajaansa, kun tämä väsyneellä kädenliikkeellä viittasi heitä istuutumaan paikoilleen. Vanha hän on, ajattelivat he jonkinlaisen säälintunteen vallassa. Miten monasti hekin olivat kiusanneet häntä! Tuntematta lainkaan sääliä. Kyselemättä, miltä sen oli täytynyt hänestä tuntua. Että se saattaisi olla väärin, sitä he eivät olleet milloinkaan ennen tulleet ajatelleeksi.
Lehtori Luoma avasi päiväkirjan ihmetellen luokassa vallitsevaa hiljaisuutta. Mitähän se mahtoi merkitä? Varmaankaan ei mitään hyvää. Siitä toivosta, että joskus tapahtuisi muutos parempaan päin hänen ja poikien välisissä suhteissa, hän oli jo aikoja sitten luopunut.
Hän kumartui tekemään päiväkirjaan merkintäänsä. Mutta samassa hän suoristautui. Hänestä oli tuntunut kuin jotakin kylmää olisi pudonnut hänen kaljulle päälaelleen. Hän katsahti epäluuloisena luokkaan. Tuo syyn etsiminen sieltä, milloin vain jotakin odottamatonta tapahtui, oli muuttunut hänelle tavaksi. Mutta pojat istuivat välinpitämättöminä paikoillaan. Ei, sieltä se ei tällä kertaa voinut olla. Jokin herne tai hauli sieltä kyllä saattoi sinkoutua hänen päähänsä. Mutta sellaista se ei ollut nyt ollut. Ehkä hän oli erehtynyt. Hermot kai jo valehtelivat.