Hän kumartui uudelleen. Mutta samassa se toistui. Jotakin kylmää ja kosteaa putosi hänen päälaelleen. Ja heti sitten uudelleen, tällä kertaa niskaan.
Nyt huomasivat pojatkin, että jotakin oli tapahtumassa. Lehtori Luoman jähmettynyt, tuijottava katse riitti ilmaisemaan, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Mutta mitä se saattoi olla?
Vasta kun lehtorin niskaan putosi jälleen tuota kylmää ja kosteaa valuen paidankauluksesta sisään ja alas selkää pitkin, selvisi hän säikähdyksestään sen verran, että älysi silmätä ylös. Suuri vesipisara tipahti silloin hänen nenälleen.
— Vettä, kuiskasi hän tukahtuneesti.
Heinämaa ryntäsi pulpetistaan käytävään ja oli tuulena takaisin kädessä muki, jota hän kumartaen tarjosi opettajalleen.
— Kas tässä, herra lehtori.
Lehtori Luoma silmäsi häneen kysyvästi.
— Mitä siinä on?
— Vettä. Lehtorihan pyysi vettä, vastasi Heinämaa viattomin naamoin.
Opettaja ei vastannut heti, viittasi vain torjuen. Sitten hän sai sanotuksi: