— Tarkoitan, että katosta todennäköisesti tippuu vettä. Samassa putosi kaksi suurta pisaraa avoimelle päiväkirjalle. Lehtori kiiruhti kuivaamaan ne huolellisesti ja sulkemaan kirjan. Sitten pyyhki hän nenäliinalla päänsä ja jäi sanattomana tarkkaamaan vesipisaroiden tippumista pöydälle. Väliin niitä tuli kaksi, kolme kerrallaan, väliin oli pitempi väliaika.
Pojat seurasivat hymyillen hänen puuhailujaan. Miten avuton, miten surkean avuton hän onkaan, ajatteli Olavi. Tuossa vanhassa, ränstyneessä olennossa, joka kauhistunein katsein seurasi viattomien vesipisaroiden putoilua, oli melkoinen annos naurettavuutta.
Kului näin kymmenisen minuuttia. Pöytä oli jo aivan märkä keskeltä. Aikamoinen vesilammikko oli muodostunut siihen. Sitten hypähti lehtori Luoma-pystyyn ja kiipesi seisomaan tuolilleen kurkottautuen tarkastamaan pöydän yläpuolella riippuvaa lamppua.
— Tsiikatkaas, kaverit, ihmettä! huudahti Paasio puoliääneen. -— Haitarihousun kraijista nousta putkahti kirahvin kaula. Kukas olisi tiennyt, että noiden liivien sisällä on sellaistakin kamaa?
Samassa oli lehtori Luoma jälleen lattialla. Hän oli punainen kuin krapu. Hän oli pakahtumaisillaan raivosta.
— Tiedättekö, että minä olen opettaja? Ymmärrättekö? Tämä… tämä on hävytöntä… Ennenkuulumatonta!
Enempää hän ei saanut sanotuksi. Sanat takertuivat kurkkuun.
—Älä nyt pullaasi tukehtu murahti Honka.
Silloin räjähti. Lehtori Luoma sieppasi karttapuikon ja iski sillä pöytään voimiensa takaa. Kepin paukahdus näytti lisäävän hänen rohkeuttaan, sillä nyt valuivat sanat vuolaana virtana hänen suustaan:
— Minä olen opettaja! Ettekö te ymmärrä, mitä se merkitsee? Teidän menettelynne on hävytöntä! Ennenkuulumatonta! Mitä te oikein luulette olevanne? Raakalaisia te olette! Inhottavia barbaareja! Ette ole nähneetkään sivistyneitä ihmisiä!