— Valitettavasti emme ainakaan nyt, virkahti Aarne Salo väliin.
— Tapoja teillä ei ole! jatkoi lehtori kirkuvalla äänellään. — Ei säädyllisyyttä! Katupoikia te olette! Rakkareita!
Sitten hän pysähtyi hengästyneenä ja vaipui tuolilleen.
Pojat olivat aluksi seuranneet opettajansa liikkeitä uteliaina. Paasion ja Hongan välihuomautukset olivat jo houkutelleet heidät nauramaan, mutta vielä he eivät tienneet, miten asiaan oikein piti suhtautua. Opettajan silmitön raivonpurkaus teki nyt lopun vaa'an vaappumisesta puolelle ja toiselle. Pojat purskahtivat raikuvaan ivanauruun. Heinämaa sen aloitti, Terä ja Paasio yhtyivät heti häneen, ja pian nauroivat kaikki Olavi Linnaa ja Katajaa lukuunottamatta.
Avuttomana katsoi opettaja luokkaa. Mutta sitten hän ryntäsi pystyyn uuden raivonpuuskan vallassa.
— Minä vaadin hiljaisuutta! Minä olen opettaja, ja minulla on oikeus vaatia oppilailtani kunnioitusta osakseni!.. Joku teistä on pannut vettä lampunkuupan päälle. Nouskoon ylös se poika tai ne pojat, jotka ovat sen tehneet. – – – Vai ei kukaan? Sen saatoin arvata! Kyllä teillä on rohkeutta kujehtia, mutta tekonne tunnustamiseen, kas siihen ei teiltä uskallusta riitä! Arkalasta te olette kotoisin! Raukkoja te olette!
Jospa hän ymmärtäisi edes vaieta, ajatteli Olavi. Mitä muuta hyvänsä: tunnin keskeytys tai jälki-istuntoa tai vaikkapa karsseria! Mutta ei tätä silmitöntä sohimista, ei ainakaan tällaiselle luokalle. Täällä saattoikin sen ainoa vastaus olla naurunrähäkkä. – – Ilmeisesti oli joku tovereista järjestänyt tuon »vedenpaisumuksen» juuri tälle tunnille laskien aivan oikein saavansa sillä lehtori Luoman menettämään malttinsa ja solvauksilla vimmastuttamaan pojat. Tarkoitus oli tietysti karkoittaa poikien päästä viimeinenkin toiseen suuntaan menevä ajatus ja ennenkaikkea: antaa Sarastukselle kuolinisku. Hyvin laskettu. Liiankin hyvin.
Lehtori Luoma mitteli luokan edessä lattiaa koettaen kaikin voimin säilyttää kiivastustaan. Pojat nauttivat säälittä ja täysin siemauksin edessään olevasta näytelmästä. Heistä tuntui kuin olisivat he istuneet teatterissa ja lavalla olisi esiytynyt joku inhimillisen naurettavaisuuden mahtipontisimpia edustajia. Joku Jourdain.
— Minä olen opettaja ja minä tahdon saada selvän tästä inhottavasta ja raukkamaisesta konnantyöstä! raivosi lehtori Luoma. — Ette kai te sentään vielä niin alhaisia ole, että rohkenette vasten naamaa opettajallenne valehdella. Saammehan nähdä. Oliko se Honka?
— En, oli jämerä vastaus.