Ja niin kävi lehtori koko luokan lävitse, pisimmistä lyhyimpään, ja aina oli vastaus sama, jyrkkä kielto. Heinämaan kohdalla hän pysähtyi. Tämä oli viimeinen — entäpä, jos tämäkin vastaisi kieltäen? Mitä hän sitten tekisi? Hänen kiihkonsa oli jo arveluttavassa määrässä asettunut. Väsymys, suuri raukeus pyrki valtaan.
— Onko Heinämaa pannut vettä lampunkuupan päälle? Heinämaa nousi säteilevin kasvoin.
— En, herra lehtori, vastasi hän silmää räpäyttämättä, en minä ole pannut vettä lampunkuupan päälle. (Sillä se, kuiskasi hän itsekseen, jota minä sinne panin, se ei ollut vettä, vaan lunta).
— Kolmetoista vitivalkoista karitsaa on meidän lammashuoneessamme, kuiskasi Terä, kolmetoista karitsaa. Eikä ainoatakaan sutta. Ei edes yhtä syntistä pässiä.
Pojat nauroivat.
Se sai lehtori Luoman vielä kerran riehahtamaan.
— Hiljaa! huusi hän kimeästi. — Minä olen opettaja ja minä vaadin hiljaisuutta! Yksi teidän joukostanne on valehtelija, ja se valhe on Pääpahasta itsestään! Suuria raukkoja te olette, joka mies, joiden opettajana en ainakaan minä kauempaa tahdo olla!
Ja sen sanottuaan hän ryntäsi poikien riemuhuutojen seuraamana käytävään rämähdyttäen oven perässään kiinni. Mutta kauas käytävään hän kuuli vielä Hongan jylhän basson:
— Ta kaappo, sanon minä. Bravo. Ta kaappo! Lisää sellaista lirutusta housuhaitarista!
* * * * *