Iltapäivällä olivat mielet jo ehtineet rauhoittua. Mutta kaikki vakavammat ajatukset oli kuin poispyyhkäisty poikien mielestä. Aamupäivän »ottelu veten varassa», kuten Honka sanoi, oli herättänyt pojissa kaikki entiset vaistot. Heinämaa oli päivän sankari.
Mutta sotaista innostusta ei kestänyt kauan. Se sai hieman odottamattoman lopun.
Kahden ja kolmen välitunnilta saapui Laurila luokkahuoneeseen viimeisenä. Hän oli vakavan näköinen.
— Tsiikatkaas Juristia! huusi Paasio. — Tuleekos mies suoraan rippikirkosta?
— Melkein, oli tyyni vastaus. — Joka tapauksessa on minulla jotakin tärkeää teille sanottavana. Tulen rehtorin puheilta.
— Onko Haitarihousu skvalrannut?
— Ei, vastasi Laurila. — Ei rehtori ainakaan puhunut mitään siitä. Hän vain pyysi meidän apuamme erään ilkivallan lopettamiseksi.
— Ilkivallan?
— Niin. Lehtori Luomaan kohdistuvan ilkivallan, toisti Laurila vakavana. — Ilkivallan, joka on huolestuttavasti levinnyt koulussa ja joka viimeksi tänään on saanut varsin raa'an ilmenemismuodon. »Se on tarttunut jo lapsiinkin, ja rangaistukset ovat tehottomia», sanoi rehtori. Siksi hän pyytää meidän, koulun nykyään ylimmän luokan apua järjestyksen palauttamiseksi. Hän toivoo meidän painostavan alaluokkalaisia. Minunkin täytyy tunnustaa toisen luokan tämänpäiväisen tapahtuman olevan sitä laatua, että meidän täytyy ryhtyä asiaan.
— Meidän? ivasi Kataja.