— Te koetatte turhaan pettää itseänne, sanoi hän painokkaasti. — Tuollaisilla päätöksillä koetatte pyyhkiä mielestänne oman häpeänne, jonka nyt vasta kuin peilistä näette. Vakaumukseni on, että kaikki se villitys, joka häiritsee koulumme elämää, on kotoisin meistä. Me olemme antaneet esimerkin, jota muut luokat nyt seuraavat. On suorastaan naurettavaa, että me, juuri me teemme päätöksiä järjen ajamisesta alaluokkalaisten päähän. Ota ensin malka omasta silmästäsi, sanotaan Sanassa. Mutta me vain tahdomme kynsiä raiskaa veljemme silmästä. Ettekö te nyt jo ala käsittää, että uudistuksen meissä täytyy tapahtua?
Pojat eivät vastanneet. Kataja oli koskettanut arkaan kohtaan. Heidän täytyi tunnustaa, että rehtorin vetoomus oli asettanut heidät pulmalliseen asenteeseen, jolta katsoen heidän oma menettelynsä tänä aamuna sai vähemmän kunniakkaan hohteen.
— Onhan se vähän niinkin, tunnusti Aarne viimein avoimesti.
Enempää ei asiasta ehditty keskustella. Lehtori Järvi saapui tunnilleen. Ja kun iltapäivä sitten loppui, hajautuivat pojat miettiväisinä ja harvasanaisina.
Heinämaa ja Terä vaelsivat kotiinpäin mustalla mielellä. Vasta erotessa keskeytti Terä hiljaisuuden virkahtaen:
— Plöröksi koko yritys meni. Nyt on juttu entistä hullumpi. Kyllä se Yrjänä osasi pöyhistellä. -Mikähän on mieheen mennyt? Peijakkaan Sarastus!
— Jaa, jaa, myönteli Heinämaa alakuloisena. — Parastani minä panin.
Sisuttaa niin vietävästi. Tekisi melkein mieli antaa palttua sekä
Leenalle että Martalle ja Ainolle vielä kaupan päällisiksi… No jaa,
saa nyt sentään nähdä. Halleluja sun kanssas'!
* * * * *
— Puhelimeen, poika!
— Minäkö?