Olavi Linna katsahti kirjastaan hämmästyneenä kynnyksellä seisovaan pyylevään enoonsa. Kuka ihme? Ei kenelläkään pitäisi olla hänelle asiaa. Annikki oli joskus soittanut, silloin ennen. Mutta siitäkin tuntui olevan jo niin pitkä aika.
— Kukas muu? Ala laputtaa!
Olavi kiiruhti konttorin puolelle. Kahvilan lävitse mennessään sivuutti hän Emmin. Kas, miten itkettyneet sen silmät ovat, välähti hänen mielessään, mutta seuraavassa hetkessä hän oli jo unohtanut koko tytön.
— Haloo.
— Onko se Olavi?
— Sinäkö, Annikki? Olipa se yllätys!
Tyttö naurahti hämillisesti ja kiirehti sitten sanomaan:
— Sinua ei ole näkynyt meillä pitkiin aikoihin. Tule nyt tänään. Katsohan, asia on niin, että isä käski minun tiedustaa, haluttaisiko sinua lähteä erääseen suureen juhlaan. Isä on ostanut liput koko perheelle, mutta Aarne on taas saanut päähänsä, ettei hän lähdekään. Tulethan?
— Sepä kysymys! Tietysti tulen, kun sinä kutsut. Tulen heti, kun saan puvun vaihdetuksi.
Puolen tunnin kuluttua Olavi jo oli Salolla. Aarne tuli häntä vastaan ja vei hänet huoneeseensa. Hän näytti kiusautuneelta.