Aarne katsahti toveriin epävarmasti. Sitten hän pyyhkäisi ohimoilta niille valahtaneet hiukset ja kumartui Olavin puoleen.
— Tellervo on siellä.
Olavin silmiin tuli hämmästynyt ilme, mutta hän ei sanonut mitään. Hän odotti jonkinlaista selitystä. Aarne ei pitänyt kiirettä. Sitten hän alkoi katkonaisin lausein:
— Olin viimeksi eilen siellä. Hänen kotonaan. En enää voi sietää
tätä. Hänen äitinsä ja isänsä kohtelevat minua kuin vävypoikaa. Kuin
Tellervon ja minun kihlaukseni olisi vähintään jo päätetty asia.
Kirottua!.. Mikset sinä virka mitään, Olle?
— Mitäpä minä? torjui Olavi. — En ymmärrä sinua.
— Et tietysti, oli katkera vastaus. — Kukapa voisi ymmärtää? Mutta en jaksa sietää ajatusta, että olisin koko loppuelämäni sidottu tuohon yhteen ainoaan tyttöön. Koulunpenkiltä hamaan kuolemaan asti. Olkoon hän kuinka hyvä tahansa. Se maistuu puulta! Hakkaillahan sitä voi. Puolella ja toisella. Mutta vapaa minä tahdon olla! Vapaa tulemaan ja menemään, milloin huvittaa!… Ymmärrätkös?
Olavi pudisti vakavana päätään.
— En lainkaan, tunnusti hän suoraan. — Minusta on sitä suurempi onni mitä aikaisemmin löytää sen tytön, jonka kohtalo on elämäntoveriksi valinnut.
— Äsh, niin sinusta! murahti Aarne tyytymättömänä.
Syntyi jälleen painostava hiljaisuus. Sen keskeytti viimein Aarne kysymällä aivan toisella äänellä: