Seuraavassa hetkessä Olavi oli yksin. Häntä ei huvittanut ryhtyä lukemaan. Hän sammutti lampun ja upottautui nahkatuoliin odottamaan. Monenlaisia ajatuksia tulvi mieleen. Kaikki ne pyörivät Annikin ja tulevaisuuden ympärillä. Vähitellen ne muuttuivat hauraiksi tunnelmiksi ja tiivistyivät sitten taas unelmiksi, tulevaisuuden utukuviksi.
Hän ei kuullut, kun ovi viereiseen huoneeseen aukeni. Hän havahtui vasta kuullessaan tutun, raikkaan äänen:
— Eikö täällä olekaan ketään?
Oviaukossa, tulvehtivan valon keskellä seisoi Annikki pukeutuneena juhlaa varten. Musta samettipuku erottautui säihkyvänä huoneen hohtavanvalkeaa pohjaa vastaan päästäen täysiin oikeuksiinsa solakan vartalon puhtaat viivat. Mustan kankaan paljaiksi jättämät käsivarret ja kaula loistivat valkeina kuin norsunluu, ja tulenvalossa hehkui kastanjanruskea tukka kultamerenä.
Miten kaunis hän on! ajatteli Olavi. Kauniimpi kuin milloinkaan ennen! Ja miten tavattoman hyvin sopikaan kokonaisuuteen alas kaulasta riippuva valkea korallihelminauha!
Olavi ei liikahtanut eikä vastannut tytön kysymykseen. Hän nautti täysin siemauksin edessään olevasta kuvasta. Mutta Annikki astui reippaasti pöydän luo ja kiersi sähkön palamaan.
— Kas, olithan sinä täällä, Olavi! Arvelin juuri sitä. Ansaitsisit toria, nauroi hän sydämellisesti kätellessään.
-— Koetit tietysti peloittaa minua. Mutta katsohan, minä en pelkää niin vähällä, minulla on niin hirvittävän hyvät hermot. Ja Sarastuksen takia saat anteeksi pahan yrityksesikin.
Olavi tuijotti hämmästyneenä tytön säteileviin silmiin.
— Sarastuksen? kysyi hän aprikoiden mielessään, mitä se oli, tuo loisto tytön silmissä. Sitä olisi melkein voinut luulla ihailuksi. Mutta…