— Niin, Sarastuksen, vahvisti tyttö hymyillen. – Vaikka sinä oletkin niin tuhma, ettet minulle suunnitelmiasi usko — mitäs tällaiselle tyttöhupakolle? — niin kyllä minä ne aina selville saan toisia teitä. Luuletko, etten ole perillä toissaillan tapahtumista yksityisseikkoja myöten?
— Mutta kuka…?
— Kukako? Tällä kertaa Laurila! huudahti Annikki riemuiten. — Hän kertoi kaiken. Hän ei kylläkään ole vielä täydellisesti kannallasi, mutta siksipä hänen kuvaukseensa saattaakin paremmin luottaa. Hän sanoi, että sinä olit suurenmoinen ja että Terä, kuten tavallisesti, oli suuri aasi ja Aava tyhjänpäiväinen kyselykaavake. Niin, en voi sille mitään, etteivät nuo arvostelut ole erikoisen imartelevia tovereillesi. Se oli Laurila, joka niin sanoi.
— Hän liioittelee, torjui Olavi.
— Eipäs, väitti tyttö varmasti. — Mitä syytä hänellä olisi siihen? Sarastus-suunnitelmasi on suurenmoinen! Se on juuri sitä, mitä minä olen jo kauan odottanut. Vakavaa työtä. Jos olisin poika, liittyisin heti siihen. Mutta tietystikään ette te huoli tyttöjä mukaan… Tiedätkö, minä olen ylpeä sinusta! Ja siitä, että saan olla sinun ystäväsi. Olen niin hurjan iloinen siitä, että minä sittenkin alunperin tunsin sinut oikein. Katsohan, rohkeutta, uskallusta, tarmoa — niitä minä ihailen yli kaiken!— — Minä olen puhunut Sarastuksesta isällekin. Laurila kyllä kielsi kivenkovaa kenellekään hiiskumasta siitä, hän sanoi, että se kenties saattaisi maksaa sinun vapautesi. Mutta arvelin sentään voivani puhua siitä isälle.
— Isällesi? ihmetteli Olavi. — No, ja hän nauroi?
— Eipäs! huudahti Annikki voitonriemuisena. — Ei lainkaan! Vai luuletko sinä isää niin tyhmäksi, ettei hän käsittäisi tuollaisia asioita? Hänpä sanoi, että yritys on kylmästikin harkiten hyvä. Niin juuri hän sanoi. (Mitä sinä nyt sanot?) Ja että sen keksijällä, siis sinulla, on lämmin sydän ja avoin silmä. (Eikö isä olekin suurenmoinen?) Ja sitten hän sanoi vielä, että jos yritykseen tarvitaan rahaa, on hän halukas huolehtimaan siitä puolesta, sillä hän katsoo asian ansaitsevan kaikkea tukea. Hän se myös käski minun soittaa ja kutsua sinut tänä iltana mukaamme. Eikä minulla sen käskyn täyttöä vastaan juuri mitään ollutkaan. Pelkään vain sinun pian tulevan niin ylpeäksi tuon Sarastuksesi vuoksi, ettet minusta väiltäkään enää.
Olavi yhtyi täydestä sydämestä Annikin nauruun. Maailma oli yhtäkkiä käynyt niin loistavan valoisaksi. Mutta sitten hänen katseensa jälleen synkkeni.
— Ei siinä ole vielä mitään ylpeilemisen aihetta, sanoi hän. — Sehän on vasta unelma.
— Ja sinä? kysyi Annikki jännittyneenä tarkaten pojan kasvoja.