— Eikö sekin ole sinun »vakaumuksesi»? pisti Terä väliin.
— Ole hiljaa sinä, Toivottoman tylsä! komensi Laurila.
— Mielestäni, sanon, jatkoi Kataja rauhallisesti, mielestäni riippuu tapa, jolla ojennus annetaan osaksi siitäkin, mitä lehtori Puutinen on Aarnesta sanonut.
Kaikki olivat samaa mieltä. Vain Aarne pysytteli syrjässä.
— Tietääkö Honka vielä lisää tästä? tiedusteli Kataja.
— En, oli vastaus. — Kuulin vain katulla parin tipan siitä keskenään juttelevan, ja ne puhuivat niin saaplarin hiljaa.
— Mutta kuulkaas, pojat, sekautui Laurila puheeseen, olkaamme perusteellisia. Mikäli muistan, on Aarnen sisar tuolla äskenmainitulla luokalla. Hoi, Aarne, lieväähän nyt mietteistäsi! Eikö sisaresi ole puhunut mitään luokallaan sattuneesta välinäytöksestä?
— Ei, vastasi Aarne. — En ole tavannut häntä sitten koulusta tulon. Eikä minulla sitäpaitsi ole vähääkään halua ruveta utelemaan häneltä, mitä tuon arvon herran päähän on pälkähtänyt sanoa minusta.
Samassa koputettiin ovelle.
— Sisään! kiiruhti koko poikajoukko huutamaan. Oli näet helppo kuulla, että koputtaja oli nainen.