Sisäänastuja oli solakka, ruskeapalmikkoinen tyttö, heille kaikille tuttu Annikki Salo, Aarnen sisar. Pojat aivan kilpailivat siitä, kuka pääsisi häntä ensin tervehtimään. Laurila jättäytyi tahallaan viimeiseksi.
— Annikki, sanoi hän, kun hänen vuoronsa tuli, meillä olisi jotakin kysyttävää teiltä, jos sallitte.
Mutta tyttö pudisti päätään koettaen samalla vapauttaa kättään pojan kourasta. Hän aavisti, mistä oli kysymys, ja tahtoi päästä vastaamasta.
— Minulla on kiire, sanoi hän vältellen. — Eräs toverini on luonani, ja sitten siellä on vielä eräs, joka kysyy Aarnea.
— Rohkenen kysyä, kuka se on, tämä toverinne? jatkoi Laurila itsepäisesti hellittämättä otettaan.
— Tellervo Vaarala.
— Hänkö se myös haluaa tavata Aarnea? naureskeli Terä ymmärtäväisenä.—
Tuttu juttu.
— Ei, ei, kiirehti Annikki punastuen selittämään, se on eräs poika.
— Sinä olet tunkeileva, Terä, muistutti Laurila. — No niin, Annikki, te näytätte arvaavan, mikä kysymys meillä on teille tehtävänä. Näettehän, ettette pääse tämän ihmismuurin lävitse Aarnen luo, ennenkuin taivutte vastaamaan meille. Lupaatteko irti päästyänne tulla yhdessä neiti Vaaralan kanssa tänne meidän ihmissyöjien luo ja vastata silloin kaikkiin kysymyksiimme?
— Lupaan, kunhan vain vapautatte ranteeni tuosta ruuvipenkistänne, taipui Annikki naurahtaen.