Seuraavan tunnin alussa pojat aivan tappelivat, kuka saisi ensin lukea tuon »aineen». Muutamassa hetkessä se sitten nauraen ahmittiin.
— Se on kiva, ylisti Heinämaa.
Terä yritti kiusoitella.
— Kukapa olisi luullut sinun, Aava, uskaltavan kirjoittaa noin monta riviä ilman, että asetat lausumiesi väitteiden absoluuttista totuutta kysymyksenalaiseksi? ivasi hän. — Taidat olla jo vallan unohtamaisillasi Montaignen lohdullisina oppeineen.
Aavan alahuuli työntyi halveksivasti eteenpäin.
— Olen unohtamaisillani koko maailman, murahti hän.
— Hiljaa, pojat, Luoma tulee! kuulutti Laurila.
Historiantunnit olivat muuttuneet. Entisen hälinän ja melun asemesta vallitsi niillä nyt outo äänettömyys. Pojat katsoivat uuden asemansa vaativan, että he itse olivat alaluokkalaisille esimerkkinä. Vaikeatahan se oli. Mutta ei auttanut. Kun he kerran peittosivat »nahkoja», jos nämä kielloista huolimatta hairahtuivat vehkeisiin lehtori Luomaa vastaan, täytyi heidän itsensäkin totutella pois vanhoista tavoistaan.
Harmaiksi ne olivat muuttuneet, nämä ennen niin virkistävää vaihtelua tarjonneet historiantunnit. Harmaaksi koko kouluelämä. Kujeilusta oli ollut luovuttava — ylimmän luokan kirottu kohtalo: »Aateluus velvoittaa»! Toverielämä oli lamassa, luokka hajalla, hauskat yhteisistunnot muisto vain — kirottu eripura! Elämä kokonaisuudessaan oli muuttunut harmaaksi. Se oli menettänyt entisen sisällyksensä eikä mitään uutta ollut tullut tilalle. Kukin noista kolmestatoista kulki omia teitään. Sulkeutui huoneeseensa. Yksin.
Väsymyksen, kyllästyneisyyden, autiuden tunne oli vallannut koko luokan.