Myöskin lehtori Luoman oli vaikeaa tottua tapahtuneeseen muutokseen, jonka syytä hän ei käsittänyt. Nuo vaiteliaat, häneen itsepäisesti tuijottavat nuorukaiset, jotka tarkasti, vaikka ilmeisen haluttomina seurasivat hänen opetustaan, hermostuttivat häntä. Ja vaikka hiljaisuutta jatkui tunnista tuntiin, ei hän päässyt ajatuksesta, että kaiken tämän alla oli koira haudattuna. Kunpa olisi voinut päästä selville, mitä nuo villit pojat tällä kertaa hautoivat mielessään?
Mutta mitään ei tapahtunut. Tunnit kuluivat vitkaista kulkuaan minkään häiritsemättä. Niin tänäänkin. Pojat selvittelivät pidättyväisinä kustavilaisen ajan tapahtumia Suomessa.
Minuutti minuutilta läheni tunti loppuaan. Herneet ja haulit polttivat Paasion sormia, mutta luokan päätös sitoi hänen käsiään. Heinämaalta pyrkivät ilkeydet pyrkimistään huulille, mutta aina viime hetkessä hän muisti: aateluus velvoittaa. Peevelin rehtori, joka tuon sananparren oli esille tonkinut ja heihin sovelluttanut! Heidän aateluutensa! Viidenpennin aateluutta! Mutta kyllä siitä nyt vain oli tullut oikea taikasana. Ikäänkuin — Jumala sanoi: tulkoon erämaa, ja erämaa tuli. Peevelin surkeaa koko elämä… Ja Heinämaa vääntelehti paikoillaan rauhattomana, ikävissä ajatuksissaan.
Läksy oli kysytty loppuun. Lehtori Luoma huokasi helpotuksesta vilkaistessaan kelloonsa. Enää kymmenen minuuttia. Sitten olisi taas tämäkin tunti onnellisesti ohi.
Hän siveli laihalla kädellä kaljua päälakeaan koneellisesti, niinkuin hänelle oli tullut tavaksi. Sitten hän alkoi värittömästi puhua uuden läksyn johdosta:
— Anjalan miehet olivat kapinoitsijoita ja ansaitsivat kuoleman…
Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, kantautui hänen korviinsa läpi hiljaisuuden ivallinen kuiskaus:
— Tuo ei ole muuta kuin roskaa, tuo.
Veri syöksyi opettajan poskille.
— Kuka se oli? kivahti hän.