— Kas, kas sitä tarkkanäköisyyttä! Etkö olisi voinut keksiä sitä vähän aikaisemmin, Jokamies. Minä puolestani olen tiennyt sen jo eilisillasta saakka. Mutta ei siitä kannata tuollaista numeroa tehdä, hiisi vie! Ei se ole ensimmäinen kerta. Eikä viimeinenkään. Nyt minä menen.
Mutta Aarne asettui hänen tielleen.
— Ei, et sinä vielä mene. Minun täytyy saada sinulle ensin sanotuksi, että sinua on vaikea tuntea entiseksesi tuossa tilassa. Tänään olet sinä, Aava, häpeäksi luokalle.
— Minä? Häpeäksi? naurahti Aava ylenkatseellisesti. — Etkös muuta keksinyt? Kuules, hyvä veli, et taida muistaa: yhtä luuta pukin sarvet? Tai — jos te muut olettekin saaneet päähänne ruveta vesipojiksi, niin minusta ei sitä tule. E-hei! Ellei teistä toisista ole enää minulle tovereiksi lasin ääreen, ryyppään yksin, hiisi vie! Ja nyt minä menen. Parasta, ettet koeta estää, Jokamies.
Aarne katsoi ystäväänsä. Outo kiilto oli syttynyt noihin tavallisesti niin kylmiin silmiin.
— Anna hänen mennä, virkahti Kataja. — Ei hänellä ole nyt järkeä päässä. Saattaa tehdä mitä tahansa.
Kataja tuli vähän matkaa saattamaan Olavi Linnaa.
— Aava teki tänään palveluksen Sarastukselle. Kerrankin näkivät pojat tuon hummailunsa oikeassa valossaan. Se oli taas yksi peruskivi rakennukseemme. Ja illalla sinä lasket yhden lisää pelikentällä.
— Saa nähdä, virkahti Olavi miettiväisenä. — Ja paljon täytyy vielä tapahtua, ennenkuin pääsemme Sarastukseen asti. Ja tapahtua pian. Eivät pojat jaksa pitkää aikaa olla nykyiselläkään kannalla. Katsohan, he ovat kuin merimiehet: ovat sairaita tyvenessä.
* * * * *