Hämärä oli laskeutunut kaupungin ylle. Ilma oli suojaista, raskasta.
Olavi kulki vaiteliaana kotiin päin. Jännityksen lauettua pyrki väsymys valtaan.
Vierellä astuva Kataja tarkasteli kummastunein ilmein toveria, milloin katulyhdyn valo lankesi tämän kalpeille kasvoille. Hänhän näytti suorastaan raskasmieliseltä — tällaisena iltana, voiton iltana! Viimein Kataja ei enää jaksanut pysytellä ääneti, vaan virkahti:
— Sinä olit suurenmoinen, Olavi. Meillä ei ole milloinkaan ollut sellaista miestä maalissa kuin sinä — se on vakaumukseni. Oli suorastaan nautinto pelata etulinjassa, kun tiesi, että vastustajan parhaatkin yritykset maalin saantiin menisivät myttyyn.
Olavi hymyili raukeasti.
— Sinä liioittelet, Yrjänä. Niinkuin kaikki muutkin.
Mutta toveri ei antanut perään.
— En lainkaan, väitti hän. — Siinä voi jo olla liioittelua, kun pojat väittivät kaikkien kolmentoista maalimme olevan sinun ansiotasi. Vaikka, kukapa sitäkään tietää? Kolmetoista maalia nollaa vastaan — se on voitto, se. Koulumme maine on pelastettu. Tappion tahra pois pesty. Kummako sitten, että pojat sinulle hurrasivat?
Olavi naurahti.
— Kylläpä sinä osaat.